Käävät ovat pitkään pysyneet varsin tuntemattomana eliöryhmänä. Suomessa lajistossakin riittää vielä selvittämisessä, ja lähes vuosittain löydetään tai kuvataan maalle uusia kääpälajeja.
Vielä paljon tuntemattomampi ryhmä löytyy kuitenkin kääpien sisältä, sillä itiöemiä asuttavat monenlaiset kovakuoriaiset, perhoset, kärpäset ja muut hyönteiset.
Joensuun yliopistossa marraskuun lopulla lahottajasienissä eläviä hyönteisiä käsittelevää väitöstään puolustanut Atte Komonen kuuluu alan harvalukuiseen tutkijajoukkoon.
"Norjassa on neljä henkilöä työskennellyt aiheen parissa ja Ruotsissa on tehty kaksi väitöskirjaa", Komonen laskeskelee. Suomessa tutkijoita on niinikään vain muutama.
Tämä pohjoismainen porukka onkin sitten yhtä kuin koko maailman kääpähyönteisten tutkijayhteisö. "Muualta maailmassa on aivan satunnaisia tutkimuksia", Komonen toteaa.
"Tiedon tila on Etelä-Euroopassa vielä heikompi, puhumattakaan tropiikista."
Tiedon puute haittasi tutkimusta
Atte Komosen väitöskirjan aineisto on melkoinen: yli 37 000 hyönteistä ja lähes 2 000 kääpää. "Mentiin maastoon ja kerättiin itiöemiä", Komonen yksinkertaistaa tutkimusmenetelmiä.
Käävät laitettiin pakasterasioihin, joiden suulle pingotettiin kuminauhalla harso. Sitten odotettiin, mitä käävistä ryömii esiin.
Odottavan tutkijan aika oli yllättävän pitkä. Komosen mukaan käävissä olevat otukset ovat hyönteisiksi pitkäikäisiä. "Kahden millin pituinen kuoriainen voi elää puolikin vuotta ja syödä kääpää. Se ei välttämättä tule pois käävästä ennen kuin ruoka loppuu."
Lajimäärät Komosen tutkimissa kääpälajeissa ovat olleet puolensadan luokkaa.
"Suurin osa niistä on harvinaisia, runsaampia lajeja on kahdesta viiteen."
Käävistä on hyönteisnäkökulmalla tutkittu vain muutama prosentti, eikä edes välttämättä kovin systemaattisesti. "Aika paljon on satunnaista harrastajatietoa ja hyviä arvauksia", Komonen kuvaa.
Tietopohjan hataruus haittasi jopa tutkimuksen tekemistä.
"Tieteellisen otannan suunnittelu oli hankalaa, kun ei yhtään tiennyt mitä käävän sisällä oli ja kuinka monta kääpää pitäisi kerätä saadakseen riittävästi aineistoa tilastollisiin analyyseihin."
Ravintoketju kertoo metsien rakenteesta
Tutkimuksessa havaittiin, että vanhoihin luonnonmetsiin erikoistuneissa kääpälajeissa elää hyönteislajisto, jota ei löydetä yleisistä kääpälajeista. Erikoisimpia käävistä paljastuneista yllätyksistä oli rusokantokäävässä elävä koiperhoslaji ja sillä loisiva kärpänen.
Rusokantokääpä on vanhan metsän laji, ja käävällä elävät lajit kertovat myös metsien pirstoutumisesta. Kuusesta, rusokantokäävästä, perhosesta ja loiskärpäsestä muodostuva ravintoketju oli lyhyempi vanhan metsän laikuilla kuin suurialaisilla vanhan metsän vertailualueilla.
Loiskärpänen puuttui kokonaan sellaisilta metsälaikuilta, jotka olivat eristyneet laajemmista vanhan metsän alueista yli 12 vuotta sitten.
Tulokset ovat mielenkiintoisia etenkin Etelä-Suomen metsien suojelun kannalta. Maan eteläosissa vanhan metsän alueet ovat pieninä sirpaleina laajalla alueella.
"Laikkujen koko on aika keskeinen", Komonen pohtii populaatioiden selviytymistä. "Pienen kääpähyönteisen kannalta sadankin hehtaarin metsä voi olla riittävä."
Resurssien määrä kuitenkin pienenee nopeasti, kun ravintoketjua mennään ylöspäin.
"Eristyneissä metsissä oli yli 800 rusokantokäävälle sopivaa kuusenrunkoa, mutta niistä ainoastaan 18 oli käävän asuttamia. Ja niistä ainoastaan kolmessa oli perhosta."
"Jos näitä kääpiin erikoistuneita lajeja on usealla eri kääpälajilla, keskeisin uhka metsien pirstoutuessa ja pinta-alan vähetessä on kääpien häviäminen. Silloin ei voi olla muitakaan lajeja", Komonen kuvaa.
Muutaman hehtaarin vanhan metsän laikut talousmetsässä eivät pysty säilyttämään kaikkein vaateliaimpien lajien elinkykyisiä kantoja edes melko lyhyellä aikavälillä.
Avohakkuun kääpiä suosivat eri lajit
Tutkimuksessa havaittiin myös, että kääpälajin elinympäristöllä on suuri vaikutus käävällä elävään hyönteislajistoon. Yleisellä pinovyökäävällä elävistä hyönteislajeista osa suosi selvästi pinovyökäävän itiöemiä avohakkuualoilla.
Osa lajeista taas käytti metsissä olevia itiöemiä, vaikka pinovyökäävän tiheydet metsissä ovat selvästi pienempiä kuin avohakkuualoilla.
"Yksi lajeista erityisesti oli selvästi runsaampi metsissä, vaikka siellä oli vähemmän kääpiä", Komonen selvittää.
Komonen huomauttaakin, että vaikka tietyn hyönteislajin vaatimia voimavaroja onkin monenlaisilla elinympäristöillä, ei kyseinen laji välttämättä pysty menestyksekkäästi hyödyntämään näitä.
Vaikka isäntäkääpä siis esiintyisi talousmetsissä, sillä elävät hyönteislajit voivat vaatia "metsäisempiä" oloja, jopa aarniometsää.
Mahdollisena selittäjänä voisivat olla pienilmastoerot. "Muilta kääpälajeilta on tuloksia, että tietyt hyönteiset suosivat kuivahkoa itiöemää. Voisi siis olla päinvastoin, että tämä yksi laji saa kilpailuetua pystymällä hyödyntämään metsässä olevia kosteampia itiöemiä", Komonen spekuloi.
Jatkotutkimusten aiheita siis riittää. Komosta kiinnostaisi seuraavaksi perehtyä käävissä elävien hyönteisten leviämis- ja liikkumiskykyyn. "Siitäkään ei tiedetä juuri mitään", tuore tohtori huokaa.
