Sosiaali- ja terveydenhuollon uudistusta on jahnattu vuosikausia. Paremmat palvelut ja sujuva siirtyminen palvelusta toiseen eli integraatio sekä kustannusten hillintä ovat olleet uudistuksen perustavoitteet.
Viime huhtikuussa soteen ympättiin valinnanvapaus. Jotkut pitävät valinnanvapautta soten keskeisenä asiana. Toiset taas ovat sitä mieltä, että valinnanvapaus kaataa koko soten, tai tekee ainakin muut tavoitteet mahdottomiksi. Integraatio ei toimi. Ja ainakin yhteiskunnan kustannukset nousevat, kun Terveystalo, Attendo, OP-sairaala tai joku muu alkavat kuoria kermaa eli hoitaa vain helppoja tapauksia.
Olettaa voisi, että valinnanvapaus parantaa palveluja. Jokaisen palveluntuottajan intressi on kilpailla asiakkaista. Potilaista ja asumis- tai sosiaalipalveluja tarvitsevista kansalaisista. Asiakkaat eli kansalaiset valitsevat. Valinnan he tekevät palvelujen laadun, saamansa kohtelun tai ehkä pelkän mielikuvan perusteella. Jos ei ole asiakkaita, ei tuottajalle tule rahaakaan. Tuottajia voivat olla siis maakunnan ylläpitämä sosiaali- ja terveyskeskus, yksityinen firma tai järjestöt eli kolmas sektori.
Riippumatta siitä, minkä tuottajan kansalainen valitsee, hän maksaa saman asiakasmaksun. Se kattaa hoidoista vain murto-osan, varsinaisen kustannusten korvauksen tuottaja saa maakunnalta.
Valinnanvapaudesta seuraa, että palvelujen tuottajia on – ainakin maakunnan laajuisesti – paljon. Monetkaan niistä eivät tuota kaikkia sote-palveluja. Lääkäri- tai asumispalvelujen tuottajia on, mutta sama tuottaja ei tuota välttämättä molempia. Puhumattakaan siitä, että ne tuottaisivat sosiaalityötä, päihdepalveluja taikka kehitysvammapalveluja.
Miten siis turvataan integraatio, joustava siirtyminen toisesta palvelusta toiseen?
Suurin osa meistä kansalaisista kuitenkin tarvitsee sote-palveluja vain kerran tai kaksi vuodessa. Lääkäri- tai hammaslääkärikäynnin ehkä. Lääkäripäivystys järjestetään toki erikseen.
Vain pieni osa väestöstä tarvitsee monia erilaisia palveluja. Heille on tärkeää, että tuottajavalinnasta riippumatta taataan viiveetön siirtyminen toiseen palveluun, kenties toiselle tuottajalle, jolta alkuperäinen palveluntuottaja ostaa kyseisen uuden palvelun. Juuri tässä kohden digitalisaatiolle eli oikea-aikaiselle ja luotettavalle tiedonsiirrolle on tilaus.
Syrjäseutujen kannalta tähän sisältyy vaara. Kun kerran kansalaiset kulkevat ideaparkeissa kaukanakin ja useitakin kertoja vuodessa, miksi he eivät voisi käydä sen ainoan vuosittaisen kerran lääkärissäkin kauempana?
Kunnallinen sosiaali- ja terveydenhuolto maksaa yhteiskunnalle pyöreästi 25 miljardia euroa vuodessa. Suomalaisia on pyöreästi 5 miljoonaa. Siis sosiaali- ja terveyskustannus on jokaista asukasta kohden 5000 euroa.
Kustannusten karkaaminen ja kermankuorinta pitää estää, vaikkapa seuraavasti. Kun kansalainen valitsee palvelupaikakseen firma X:n, lääkäriasema X:n tai maakunnan oman sosiaali- ja terveyskeskus X:n, maakunta maksaa X:lle 5000 euroa vuodessa. Firma saa tutkia asiakastaan niin paljon kuin haluaa, mutta rahaa tulee vain tuo 5000 euroa.
Kun kyseistä lakiehdotusta viilataan, pitää tietysti huomioida maakuntien erilaisuus, pitkät etäisyydet, asukkaiden ja tuottajien asiakkaiden ikärakenne, sairastavuus ja muut sellaiset tekijät.
Koska firma ei tee ohitusleikkauksia eikä sillä ole teho-osastoa eikä se päätä lasten huostaanotosta, sen on lähetettävä tällainen asiakas julkiselle sektorille, maakunnan palvelulaitokseen. Palvelulaitoksella on hinnasto – kuten sairaaloilla nykyisinkin on – ja laitos laskuttaa antamistaan hoidoista ja lapsen sijoituksesta täyden hinnan. Sen maksaa X, eikä se saa tähän yhtään lisää rahaa.
Yrittäjäfirmalla eli X:llä on riskinsä. Jos 20 000 kansalaista on valinnut palvelupaikakseen X:n, maakunta maksaa X:lle näiden hoidosta 100 miljoonaa euroa vuodessa. Suurin osa asiakkaista käy hakemassa flunssa-sairauslomaa kerran tai kaksi vuodessa. Heistä firmalle jää säästöä, jotta se voi maksaa ne muutamat kymmenet kalliit hoidot, joita vuoden aikana ihan varmasti tulee.
Järjestelmä kannustaisi myös siihen, että firma X tekee kaikkensa, jotta asiakkaat pysyvät terveinä. Kieltää kaikilta tupakoinnin ja viinanjuonnin ja lapsilta ylenmääräiset nettipelit, patistaa laihduttamaan, liikkumaan ja syömään terveellisesti ja käyttämään aina ajaessa turvavyötä.
Toisaalta voisi olla riski, että ohitusleikkauksen tarpeessa olevaa potilasta ei lähetetäkään maakunnan palvelulaitokseen, syötetään vain nitroa. Tämä riski pitää pystyä eliminoimaan yhteiskunnan suorittamalla valvonnalla, joka myös on tulevaa sotea. Ja onhan se niinkin, että jos huhuja huonosta hoidosta alkaa kuulua, asiakkaat äänestävät jaloillaan.
Ei sote tähän kaadu.
Niilo Keränen on kansanedustaja (kesk.) ja lääkintöneuvos Taivalkoskelta.