Kuvitelkaa sellainen päivä, että kirkkomaat revähtäisivät auki ja porukkaa nousisi paasien alta pystyyn. Ne rapistelisivat mullat sotilastakeistaan, savet silmäkuopistaan ja sanoisivat että joko tuota taas tapellaan.
Vastakkain asettuisivat kahden armeijan sotilaat, elävien ja kaatuneitten. Taistelusta tulisi turha, kaatuneita olisi moninkertaisesti enemmän. Heitä olisi rivi rivin perään, silmänkantamattomiin. Spartan ja Rooman päivistä talvisodan kautta Ruandaan ja Irakiin.
Kaatuneet jylläisivät miesylivoimallaan. Ja tulisivat pahalle päälle, kun huomaisivat vastapuolen kyykkivän kevlar-kypärässään lämpöohjautuvien täsmäaseiden puikoissa, nintendoilemassa.
Tänään on kaatuneitten muistopäivä. On paikallaan hiljentyä, kunnioittaa sodissa menehtyneitä - ja vähän pohdiskellakin.
Sotaa pidetään yleisesti suurimpana älyttömyytenä, mitä keksiä saattaa. Silti ihminen tuntuu pystyttävän näyttävän rettelön sukupolvesta toiseen.
Sodissa kuolleita sanotaan kaatuneiksi. Sievällä kiertoilmauksella alleviivataan, ettei henki lähtenyt luonnollisesti. Joku komensi hyökkäämään, ja mehän pojat mentiin, vaikka vastaan satoi kiviä, keihäitä, kuulia, sinappikaasua ja mitä lie jylisevää panosta. Kaatuneen ihmisen viimeiseksi kuulema musiikki on hirveintä maailmassa.
Jylisevä juhlapuhe korostaa, kuinka kaatunut kaatui ylevän asian ja yhteisen hyvän vuoksi. Näin varmasti on, ei kai nuorta lihaa pistetä luotien tielle aivan mitättömästä päähänpistosta. Vieras mahti on hyökännyt, joten ei auta kuin puolustautua. Pienessä valtiossa tiedämme, miltä se tuntuu. Tiedämme senkin, miten suuria uhrauksia silloin vaaditaan.
Paljon on nuoria kaatunut aivan turhan tähden. Myös tämä tulisi muistopäivänä muistaa. Jossakin sotakonttorissa tuli tehtyä pilkkuvirhe, kartalla sentin mittainen mutta maastossa ihan helvetillinen tulimeri.
Kaatuneitten muistopäivää vietetään, koska näillä tantereiden alla makaavilla sankareilla saattaa olla meille asiallista kerrottavaa, mikäli osaamme kuunnella. Heistä tuskin kukaan toivoo, että tekisimme perässä.