Kaatopaikkoja koskevaa lainsäädäntöä on jo vuosien ajan tiukennettu. Tiukennusten myötä mahdollisuudet pienten kaatopaikkojen ylläpitämiseen ovat nopeasti vähentyneet. Alkaneen vuoden alusta ympäristösuojelulliset vaatimukset tiukentuivat jälleen ja suuri joukko kirkonkylien tai muiden pienehköjen taajamien kaatopaikkoja suljettiin lopullisesti.
Ympäristön kannalta määräysten tiukentuminen on hyvä asia, mutta kaatopaikkojen sulkemisella voi olla myös haitallisia vaikutuksia lähiympäristön eläimistöön.
Kaatopaikat ovat vuosikymmeniä olleet monien eläinten, muiden muassa monien lintujen, toimeentulon perusta.
Kaatopaikoilla on ollut tarjolla kaikkiruokaisille linnuille lähes loputtomasti ruuantähteitä. Niiden turvin on jätekasoissa elänyt myös erittäin runsas rotta- ja hiirikanta, jotka ovat pitäneet yllä kaatopaikan ympäristössä tavallista tiheämpää petolinnustoa. Jätteissä ovat lisääntyneet hyönteisetkin, erityisesti kärpäset, joita varpuslinnut ovat käyttäneet ravintonaan.
Kaatopaikkojen loppuminen merkitsee monelle jo vuosia helpon ravinnon ääressä pesineelle linnulle ravinnon ehtymistä.
Jätekasojen yltäkylläisyydestä ravintonsa hakeneista linnuista kaikki eivät osaa siirtyä tutulta elinpiiriltään muualle tai eivät löydä lähialueita yhtä hyvää ravinnon lähdettä. Niiden on tyydyttävä reviirinsä niukentuneeseen ravintomäärään.
Huonoimmassa tapauksessa kaatopaikan ympärillä olevat elinpiirit eivät riitä tuottamaan niillä eläville linnuille tarpeeksi ravintoa. Elinpiirit jäävät autioiksi viimeistään silloin, kun aikaisemmin kaatopaikan ravinnon avulla pesineistä linnuista aika jättää.
Huuhkaja oli kaato-paikkojen tunnuslintu
Suurin pöllömme, huuhkaja, hävitettiin pitkällä vainokaudella laajoilta alueilta kokonaan. Paikoin harva kanta kuitenkin säilyi.
Vainon loputtua huuhkajat löysivät kaatopaikkojen rotta-apajat ja asettuivat parissa vuosikymmenessä pesimään käytännöllisesti katsoen jokaisen kaatopaikan alueelle tai välittömään läheisyyteen. Joidenkin kaatopaikkojen ympäristössä saattoi pesiä kaksi tai kolmekin huuhkajaparia muutaman kilometrin päässä toisistaan.
Huuhkajan nopea paluu takaisin Suomen luontoon vainon jälkeen oli yksiselitteisesti kaatopaikkojen ansiota. Kaatopaikkahuuhkajien poikastuotto oli metsäpareihin verrattuna kaksinkertainen. Kaatopaikoilla kehittyneet poikaset levisivät jopa satojen kilometrien päähän synnyinpaikaltaan ja vainokauden huuhkajatyhjiöt täyttyivät muutamassa vuosikymmenessä.
Monet kaatopaikoilla pesineet huuhkajat ovat jääneet elinpiirilleen kaatopaikkojen sulkemisen jälkeenkin, mutta jätevuorten ympärillä olleet pesimätihentymät ovat hävinneet. Jäljelle jääneiden parien poikastuotto on pudonnut metsähuuhkajien poikastuoton tasolle.
Muutkin pöllöt ovat osanneet hyödyntää kaatopaikkojen rottia ja hiiriä. Viirupöllö on ollut tuttu näky kaatopaikoilla rottajahdissa. Etelä-Suomen lehtopöllökin on tuntenut elinpiirinsä hiiriapajat. Tuskin edes pienimmät pöllölajit, varpus- ja helmipöllö, ovat ylenkatsoneet jätevuorten saaliita. Jopa kana- ja hiirihaukka ovat käyneet harventamassa jätekasan jyrsijäkantoja.
Varislinnuista kaatopaikoilta ovat ruokansa etsineet ennen kaikkea varis, harakka ja naakka sekä vainokauden jälkeen yleistynyt korppi. Näistä variksen ja naakan talvikanta on kasvanut viime vuosikymmeninä suuresti juuri kaatopaikkojen ansiosta.
On luultavaa, että kaatopaikkojen väheneminen tulee pienellä viiveellä lisäämään näiden lajien muuttavan kannan osuutta ja pienentämään meille talvehtimaan jäävien lintujen määrää.
Lokkikannat
vaarassa romahtaa
Kaikkein eniten viime vuosikymmenien lukemattomien kaatopaikkojen jätevuorista hyötyivät lokit. Vielä sotien jälkeen harmaalokki oli vähälukuinen, mutta kanta alkoi räjähdysmäisesti kasvaa, kun kaatopaikoille alettiin tuoda aikaisempaa enemmän ruuantähteitä ja lajin hävittäminen samalla väheni. Muutamassa vuosikymmenessä lokkien määrä monikymmen kertaistui.
Merilokki, selkälokki, naurulokki sekä meillä talvivieraana esiintyvä isolokki olivat myös tuttuja kaatopaikkavieraita vuosikymmenten ajan. Naurulokin ja merilokin kannankasvukin pohjautui ainakin jossakin määrin kaatopaikkojen ravintoon.
Viime vuosina harmaalokkien määrä on kääntynyt laskuun niillä pesimäalueilla, joilla pesimäyhdyskunnan poikastuotto on ollut suurelta osin lopetetun kaatopaikan jätteen varassa. Kun pesimäyhdyskuntien siirtymistä muualle ei ole havaittu, harmaalokkien kokonaismäärä tulee vähitellen laskemaan.
Laji on kuitenkin hyvin pitkäikäinen eikä muutos voi olla kovin nopea. Pitkällä aikavälillä harmaalokin ja merilokin kannat tulevat luultavasti romahtamaan lähelle kaatopaikkojen kulta-aikaa edeltänyttä tasoa.
Kaatopaikkojen väheneminen vaikuttaa joidenkin varpuslintujenkin pesintään. Kovasti vähentynyt varpunen on ollut yleinen pesijä kaatopaikkojen huoltorakennuksissa ja västäräkki on hyötynyt jätekasojen kärpäspaljoudesta.
Karjatalouden muutosten myötä huvennut kottarainen on varsinkin keväisin muuttomatkallaan etsinyt ruokansa kaatopaikoilta.
Kaatopaikat ovat perinteisesti olleet myös rikkaruohojen paratiiseja. Talveksi pystyyn törröttämään jääneistä rikkaruohoista ovat monet lintulajit etsineet siemenravintonsa. Runsaimpia lajeja ovat olleet urpiainen, viherpeippo, peippo, järripeippo ja hemppo, mutta joukossa on ollut myös harvinaisia lajeja, esimerkiksi vuorihemppoja.
Kaatopaikkojen häviämisen myötä niidenkin on etsittävä itselleen talveksi uudet ruokamaat.