Kaarlo Aikio on tehnyt elä­män­työn­sä met­säs­sä ja sanoo, että metsät rat­kai­se­vat poh­joi­sen tu­le­vai­suu­den

Kuva: Ulla Ingalsuo

Kuusamolaisen Kaarlo Aikion sydämenasiana ovat kotiseutu ja metsien hyvä hoito.

Kaarlo Aikio tunnetaan Kuusamossa suorasanaisena ja toimeen tarttuvana miehenä. Puolen vuosisadan mittaisen elämäntyönsä metsissä tehnyt mies on julkaissut kirjan Miljoonan motin metsämarssi. Teos kuvaa Koillismaan metsien käytön historiaa, johon myös Aikio on jättänyt jälkensä.

Mies sanoo, että ilman ripeää tarttumista ensiharvennuksiin pohjoisen sahateollisuus kuolee. Samaan hengenvetoon hän toteaa, että Stora Enson paperikoneen muuttamista Oulussa kartonkikoneeksi kiittävät ennen kaikkea pohjoisen metsät.

– On metsänomistajien etu, että sellukattilaan menee havupuuta eukalyptuspuiden sijaan.

Aikion mukaan metsät ratkaisevat pohjoisen tulevaisuuden. Esimerkiksi Kuusamon suurin työllistäjä Pölkky ei pärjää, ellei se saa riittävän järeää raaka-ainetta hankinta-alueeltaan.

– Sellutehtaat ovat kaukana ja tiestö on sellainen, että suurilla yhdistelmillä täällä ei painorajoitusten vuoksi voi liikkua. Tämä kaikki syö kantohintaa ja siksi metsiemme hoidosta pitää huolehtia. Kun puu jalostetaan täällä mahdollisimman pitkälle, pystytään kompensoimaan muita kustannuksia.

Kaarlo Aikion taival metsissä alkoi mittamiehen töistä. Hän kouluttautui Ähtärin metsäopistolla, teki töitä myös Venäjällä ja koulutti metsureita Kuusamossa. Pisimmän työuransa mies teki Kuusamon metsänhoitoyhdistyksessä.

Havahtuminen tapahtui 1990-luvun alussa. Tuli lama, joka kaatoi Kuusamostakin useita sahoja, Rukan honkamarkkinat tyssäsivät kuin seinään ja samaan aikaan alkoi vanhojen metsien suojeluaalto.

– Laajamittaiset suojelutoimenpiteet alkoivat Kuusamossa itse asiassa jo 1980-luvun alussa, jolloin saimme yhdistykseen kirjatun kirjeen valtioneuvostolta. Siinä kerrottiin, että soidensuojelun perusohjelma on käynnistynyt. Nopeasti kävi ilmi, että kohteet oli arvioitu aika epätarkasti. Tarkastimme muun muassa yhden 450 hehtaarin alueen, jossa lopulta vain viisi hehtaaria täytti suojelukriteerit.

Aikion mukaan suojeluohjelma tuli yhtä suurena yllätyksenä kaikille.

– Tässä valossa en ihmettele isäntien suhtautumista myöhempiin suojeluesityksiin. Luottamusta ei yksinkertaisesti ollut.

Etelä-Kuusamon suojelukiistan ollessa kiivaimmillaan huomattiin myös se, että pitäjillä on valtavat määrät hoitamattomia nuoria metsiä eikä markkinoita kuitupuulle.

Aikio ryhtyi selvittämään, mitä suuret sellutehtaat tietävät pohjoisen ensiharvennuskohteiden raaka-aineesta ja sen käyttömahdollisuuksista. Kävi ilmi, että eivät juuri mitään. Sellun koekeitoilla selvisi, että ensiharvennusten kuitu oli hallitusti käytettynä jopa laatua parantavaa.

Työ kesti nelisen vuotta. Aikio loi ensiharvennuspuulle ketjun, jossa puu korjattiin kokorankana, kuorittiin ja haketettiin Kuusamossa ja ajettiin sellutehtaille Kemiin ja Kemijärvelle. Toimintamalli oli ainutlaatuinen ja volyymit parhaina vuosina jopa 60 000 kuutiota. Hyvin käyntiin lähtenyt hanke päättyi lopulta siihen, että metsäyhtiöt investoivat mieluummin ulkomaisiin tehtaisiin kuin kotimaan tuotannon kehittämiseen.

Vanhojen metsien suojelutoimet ja tukkikoon pieneneminen ajoivat mukaan yhteistyöhön myös paikalliset sahat. Taivalkosken ja Kitkan sahalinjat saneerattiin pikkutukeille sopiviksi. Tukin keskikoko oli Kuusamossa 1980-luvulla vielä 230 litraa. 1990-luvulla koko oli enää 160 litraa ja pienenee kiihtyvällä vauhdilla.

– Ilmastomuutoksen kannalta metsien käytön rajoittaminen on oman oksan sahaamista. Keuhkot eivät pysy hyvässä kunnossa, jos metsää seisotetaan tyhjän panttina. Jo nyt kasvun ja käytön välillä on turhan reilu marginaali.