Panttivankeudesta vapautumisen luulisi olevan kaikissa maailman maissa suuri ilouutinen. Suomessa ei ole.
Atte ja Leila Kalevan vapautumisesta ja kotiuttamisesta aiheutunut ilo hautautui pian kiistelyyn siitä, toimiko Suomen valtio riittävän ripeästi vaiko ei.
Erityisen hanakasti Suomen kimppuun on käynyt itävaltalaislehti Kurier, joka jopa väittää Suomen möhlineen aikaisemman vapauttamisyrityksen ja olleen huono yhteistyökumppani Itävallan viranomaisille.
Suomen ulkoministeri Erkki Tuomioja on tyrmännyt Kurierin väitteet, samoin Itävallan ulkoministeriö.
Yhteistyössä ei ole havaittu vakavia ongelmia. Suomen ulkoministeriön konsuliosaston päällikkö Teemu Turunen sanoi STT:n haastattelussa, ettei ainakaan hänellä ollut tietoa mahdollisesta vapautusoperaatiosta kolme kuukautta sitten.
Kaappauksesta saataneen täysi ja totuudenmukainen kuva aikanaan. Siihen saakka on syytä iloita suomalaispariskunnan selviytymisestä. Molemmat palasivat elävinä ja kuvista päätellen hyväkuntoisina vankeudesta. Lopputulos olisi aivan yhtä hyvin voinut olla jotakin ihan muuta.
Suomen ulkoministeriön asemaa kaappaus vahvistaa. Ulkoasiainhallinto, kuten muukin julkinen sektori, on kuluneiden vuosien aikana käpristellyt ankarien säästöpaineiden kourissa. Kylmän sodan ja mahtavan Neuvostoliiton kaatuminen nakersivat suuren yleisön silmissä pahasti suomalaisen diplomatian tarvetta.
Hetkellinen koheneminen tuli EU-neuvotteluista ja EU-jäsenyydestä, joissa molemmissa tarvittiin ulkoministeriön hyvää kansainvälistä osaamista.
Kaupan ehdoilla edennyt globalisaatio ja aivan erityisesti Länsi-Euroopan integraatio pakottivat yritykset ja muut ministeriöt aikaisempaa kansainvälisemmiksi. Ulkoministeriö menetti monopoliasemaa muistuttaneen ylivaltansa ulkosuhteiden hoidossa, ja samalla siitä tuli yksi ministeriö ministeriöiden joukossa. Mitenkään tavatonta ei ole edes suomalaisen edustustoverkon vähättely kalliina ja tehottomana.
Sieppauksen jälkeen myös virallisen Suomen on mietittävä uudelleen ulkomaisen edustautumisensa strategia. Pelisääntöjen täytyy olla selvät ja selkeästi tiedotetut.
Edelleen suomalaisissa elää usko ”konsulinkyydeistä”, joita valtio tarjoaa maailmalla pulaan joutuneille kansalaisilleen. Ajatuksena on, että suomalaisella on oikeus tulla täysin palvelluksi ja avustetuksi, jos ulkomaanmatkalla tapahtuu odottamattomia.
Niin onkin, jos niin sovitaan. Pulma on nyt vain siinä, että rahapulassaan Suomi vähentää edustautumistaan vieraissa valtioissa. Linja sopii huonosti siihen tosiasiaan, että suomalaisten leipä on edelleen pieninä murusina maailmalla ja että ulkomaille matkustetaan paljon myös muissa kuin työasioissa.
Ulkoministeriöllä on nyt tilaisuutensa vahvistaa asemaansa valtion rahanjaossa. Globalisaatio ei ole ilmiö, joka tuottaa automaattisesti pelkkää hyvää suomalaisille. Sen haittapuoliakin pitää jonkun hoitaa, ja niiden haittojen kustannukset ovat Suomelle kaikissa oloissa vähintäänkin siedettävät.