Heli Slunga: Jumala ei soita enää tänne. Minerva 2008.
Upeaa! Pelkäsin että nyt vyöryy ylitsemme mukarankkaa tökköräväkkää tunnustuslyriikkaa, mutta Heli Slunga yllättää kerta kaikkiaan. Slunga on taistellut tiensä ja löytänyt äänensä niin hyvin, että häneltä onnistuu miltei kaikki.
On ironisia parisuhderunoja, joissa myhäillään objektiksi muuttuneen miehen kustannuksella.
On räävitöntä nartunääntä, joka sekin istuu siivosti kokoelman kokonaisuuteen.
Näiden naisenparahduksien jälkeen runoilijamme uskaltautuu aitoon rakkausrunoon, joka on klassisessa punaposkisuudessaan vaarallinen urheilulaji:
"Meidän maailmamme / seinillä valon viillot / sinun varjosi kumartuneena ylitseni. // Ja minä olen suudelmien alla mureneva kivi."
Tervolan tyttönä Heli Slunga heittäytyy suoraan lappilaisen kirjallisuuden ydinalueille, keskelle ankaraa kaamosta: "meidän on elettävä / kolmessa kuukaudessa / vuoden edestä // ja ne loput yhdeksän pitkää ja pimeää, / ne kuluvat hakatessamme toisiamme / tai polttopuita".
Slunga kirjoittaa näennäisesti mutkatonta puheenomaista runoa, joka näyttää avoimesti omaelämänkerralliselta. Runoilija panee minänsä peliin tavalla ja toisella ja Slungan äärimmäisen avoimuus estää ainakin kaikkinaiset ulkokirjalliset tirkistely-yritykset.
On vaikea tihrustaa avaimenreiästä kun ovi on potkaistu kokonaan pois.
Slungan runoilijaminä törmää omaan kasvavaan naiseuteensa ja äidin ja tyttären jännitteet eivät ainakaan ole tätä prosessia helpottamassa.
Samalla tavalla riisutaan miehen ja naiseuden suhteesta turhat auvoisuudet pois. Slungan lyyrinen minä panee todella peliin koko elämän.
Urani aikana olen nieleskellyt liikaa tekstejä, jossa runotytöt ovat katsoneet liikaa amerikkalaisia elokuvia ja vetäneet viskin väärään kurkkuun.
Heli Slunga ryttää naiseuden roolit toisensa jälkeen ja silti hän on yhtä katu-uskottava kuin Edith Södergran Raivolan runopoluilla.
Uutta ei ole se, että siivon perhetytön ääni on heitetty nurkkaan.
Uutta on se, että se tosiaan toimii myös runoudessa, ja vielä täällä, ihan Euroopan reunalla. Varo Bukowski, Heli tulee!