Omien vanhempien ammattiasema on noussut määrääväksi tekijäksi, kun ennakoidaan, mihin yhteiskuntaluokkaan lapset päätyvät.
Hyvinvointiyhteiskunnan alle piilotetut yhteiskuntaluokat voivat hyvin. Yhteiskuntaluokkaan synnytään, taas vaihteeksi, ihan kuin sääty-yhteiskunnassa.
Ammatti ja tulotaso ratkaisevat, kuuluuko työtätekevään hyvinvoivaan eliittiin, työtätekevään köyhälistöön vai pienporvaristoon.
Tulevaisuus määrittyy pitkälti sen mukaan, miten vankan ammattiaseman vanhemmat ovat onnistuneet hankkimaan.
Luokkaerot ovat parin viime vuosikymmenen aikana kasvaneet käsikynkkää taloudellisen eriarvoistumisen kanssa.
Syrjäytyminen on läjähtänyt yhteiskunnan kasvoille. Tuloerot, terveyserot, työttömyys ja näköalattomuus ovat kuin krooninen kansantauti. Hyvinvoiva taloudellinen eliitti voi entistä paremmin, talous turvaa hyvät palvelut, huolettoman ja muita terveemmän elämän.
Köyhät ja kipeät saavat tyytyä reippailuun ulkoilmassa ja saippuasarjojen seurantaan tv:ssä. Sairaudet hoidetaan kuormittuneissa terveyskeskuksissa, ranta- ja tunturilomat ovat tuntemattomia asioita.
Työelämän eliitillä on ollut kykyä ja ahneutta hoitaa työsarkaa seuraavan eläkeajan turvan hulppeammin sopimuksin kuin vaatimattomaan kansaneläkkeeseen tai pieneen työeläkkeeseen pakotetut kansalaiset.
Eduskuntavaalien alla taivasteltiin sitä, että toimeentulotukea saavat lapsiperheet menettävät lapsilisänsä, kun ne katsotaan tuloksi. Korjausta ei ole kuulunut.
Suurimmalla osalla kansasta menee hyvin. Silti eläkeläisköyhyys, lapsiperheköyhyys, työttömyysköyhyys, opiskelijaköyhyys ja syrjäytymisköyhyys ovat kasvaneet vauhdilla.
Köyhän, mutta lahjakkaan lapsen turva koulutus, ei enää välttämättä auta luokkayhteiskunnan rappusilla. Globalisaatio luo uusia jakolinjoja ja siinä savotassa myös kouluttautunut keskiluokka on haavoittuvainen.
Pirstaloitunut työelämä ei anna turvaa enää oikein kenellekään ja yt-kierteen kokeneet työpaikat elävät pelon vallassa.
Vian etsiminen itsestä ja omasta osaamattomuudesta on mykkyyteen taipuvaisessa kansassa arvostettu hyve. Epäonnistumisista onkin helppo suomia itseään.
Mielenrauhaa voi yrittää hakea etsimällä koko ajan omaa henkilökohtaista tutkijakouluaan. Toinen trimmaa itseään huippukuntoon kuntosalilla, ettei työnantaja epäile itsekurin puutteesta.
Suomi on perinteisesti ollut varsin avoin yhteiskunta, jossa sosiaalinen liikkuvuus on ollut suurta. Koulutuksen voimaan on luotettu niin yhteiskuntapolitiikassa kuin kotien arkikäytännöissä.
Kouluttautuneet ja hyvin ammattiasemiin päässeet vanhemmat pystyvät luomaan lapsilleen muita paremmat valmiudet selvitä koulutuksen karikoissa ja työelämän viidakossa.
Tiedon ja taidon ansiosta vanhemmat pystyvät auttamaan lapsiaan koulutehtävissä, lähettämään kielikursseille, helpottamaan taloutta opiskeluaikana ja lopulta hyvillä verkostoilla ja suhteilla hankkimaan vielä työpaikat. Kaikkien vanhempien rahkeet eivät tähän riitä.
Lukiossa asetetut vaatimukset ja tehtävät vastaavat osittain jo sitä, mitä ennen edellytettiin vasta yliopistossa.
Vielä ei olla kuitenkaan niin pitkällä kuin Yhdysvalloissa. Siellä helikopterivanhemmat ilmestyvät yliopistolle tarkastamaan asuntolat, puhumaan lapsen arvosanoista ja lopulta työpaikoille neuvottelemaan työehdoista ja palkasta.
Jäämme odottamaan reaktioita, kun ensimmäiset äidit ja isät marssivat työpaikan ovesta sisään pitämään jälkikasvunsa puolta. Kouluihin he jo osaavat.