Satunnainen Suomi -juttusarja alkaa
Lehdessämme alkaa tänään itsenäisen Suomen 100-vuotisjuttusarja. Avaamme Suomesta joka viikko yhden yllätysluukun. Kohteet valikoituvat nettigeneraattorilla, joka arpoo satunnaiset maantieteelliset koordinaatit.
Lähde mukaan 52 tarinan pituiselle matkalle.
Vain sarjan lähtöpaikka on etukäteen tiedossa. Se on Suomen kansan napa, maamme väestöllinen keskipiste Hämeenlinnan Hauholla.
Sieltä löytyy vastavirtaan kulkenut kiinteistönvälittäjä. Hän muutti Helsingistä maalle.
Tienviitassa lukee Lasten Kesä ry. Kahden sanan herättämät ajatukset ovat ristiriidassa todellisuuden kanssa, sillä silmä näkee maisemassa vain metsää ja lunta. Yhtään ihmistä, saati lasta, ei näy mailla eikä halmeilla.
Tie kääntyy oikealle. Risteyksen tuntumassa urakoi mies metsätöissä. Moottorisaha räyhää, ja oranssi kypärä vilahtaa harmaassa näkökentässä kuin värikuula.
Vastaan tulee lyhyt silta, jäätynyttä vettä ja lumikuuran peittämä uimaranta. Suomen väestöllinen keskipiste eli niin sanottu Weberin piste sijaitsee kutakuinkin tässä. Kaupunki on Hämeenlinna, seurakunta Hauho ja kylä Kokkila. Kääntyvä sivutie on tolpan mukaan Paavonmäentie.
Aivan varmoja keskipisteestä emme voi olla, sillä Oulun yliopiston maantieteen laitoksen tuorein mittaustulos on vuodelta 2015. Se osuu Pietilän talon pihaan muutaman sadan metrin päähän koilliseen.
Koska piste kuitenkin valuu vuodessa kilometrin verran Espoota tai pikemminkin Hankoa kohti, se lienee nyt uimarannan paikkeilla.
Voi se tosin olla jo vastarannallakin, siellä, missä mies kaatoi metsää. Tai ehkä piste on järvessä, joka näyttää kartalla pieneltä siniseltä läikältä. Läikän päällä lukee Luijanen ja Särkemä.
Väestöllinen keskipiste on kolkka, johon Suomen asukkaiden yhteenlaskettu etäisyys on lyhin.
Jos kaikkien tässä maassa asuvien pitäisi siirtyä yhteen ja samaan paikkaan, vähimmillä kilometreillä päästäisin, jos joka iikka Eirasta Enontekiölle ja Kokkolasta Kolille lähtisi marssimaan Paavonmäentien tienhaaraan Hauhon Kokkilaan. Se on Suomen kansan napa.
Kaksi vuotta sitten napa sijaitsi kaksi kilometriä pohjoisempana.
Se oli pääkaupunkiseudulla asuvien Ulla Kuusen ja Juha Sormusen kesätorpan viereisellä pellolla, jota kävimme katsomassa, kun laadimme artikkelia väestön pakkautumisesta etelän kasvukeskuksiin.
Silloin saimme tietää, että vielä vuonna 1970 keskipiste oli Luopioisissa Tampereen itäpuolella. Sinne on Hauhon Kokkilasta noin 40 kilometriä.
Sittemmin piste on hivuttautunut hitaasti kohti Tampereen, Turun ja pääkaupunkiseudun välistä kolmiota.
Sinne se todennäköisesti joskus myös pysähtyy, kenties Iso-Munakkaan ja Pikku-Munakkaan väliin. Munakkaat ovat järviä Hämeenlinnan luoteisreunalla.
Loppusyksyllä 2014 Kokkila oli hiljainen kylä, eivätkä meteli ja liikenne ole sen koommin lisääntyneet. Koulutaksi sentään pölyttää puuterilunta raitilla.
Mitähän metsätöitä huhkinut mies mahtaa tuumata elämästään autioituvassa maalaistaajamassa?
Koulu lakkautettiin kymmenkunta vuotta sitten, ja kahdesta kaupasta on jäljellä vain muistoja.
Nyt pitää ottaa sanoja takaisin. Metsämies sammuttaa sahan, nostaa pleksin kasvoiltaan ja vakuuttaa, ettei kylä ole autioituva saati autioitunut.
– Täällä on kuulkaas monenlaista yhteistoimintaa. Uimaranta on tehty yhdessä, samoin roskakatos. Myllykodalle on rakennettu hienot kodat, hän luettelee.
Mies on Ari Rannikko. Hän muutti Kokkilaan vaimonsa kanssa puolisen vuotta sitten, eläkkeelle jäätyään.
– Luonto ja rauha, eläkeläinen perustelee ratkaisua.
– Ennen tätä tein pitkän uran liike-elämässä Helsingissä. Olin 30 vuotta kiinteistönvälittäjänä.
Vaikka paljasjalkaisia helsinkiläisiä ovatkin, Rannikot tunsivat uuden kotikylänsä. Heillä oli ollut siellä kesäpaikka jo 1980-luvulta alkaen.
– Äitini on täältä kotoisin, Ari Rannikko selittää.
Maallemuutto on helppo ymmärtää, jos ottaa lähtökohdaksi lasten kesän.
Aurinko paistelee. Mittari näyttää +28 astetta. Ahvenet savustuvat pöntössä. Iltapäiväkahvit juodaan kanelipullien kera pihamaalla. Radiossa laulaa Katri Helena. Mehiläiset, perhoset ja onnelliset aatokset lentelevät suvisessa ilmassa.
Entä kun armoton talvi ja kaamos ottavat idyllin hyytävään syleilyynsä?
– Siinä mielessä ymmärrän nuoria, Ari Rannikko myöntää.
– Eihän täällä heille palveluja ole. Citymeininki on nyt muodissa.
Kiinteistönvälittäjänä Rannikko sanoo huomanneensa, että nuorten asiakkaiden mielenkiinto siirtyi vähitellen keskustan ja kerrostaloasumisen suuntaan. Omakotitalot ja kasvimaat eivät olleet enää in.
– Nuoret haluavat elää, kokea ja matkustella. Se on vaivatonta elämää.
Kotitarvemetsurin kehuma yhteisöllisyys näkyy Paavonmäentien tolpalla.
Ilmoitustaulun huurteisen lasin alla mainostetaan lähetysompeluseuraa Honkalassa ja teatteriretkeä Hämeenlinnan teatterin Kalenterityttöihin. Bussikuljetus. Järjestää Kokkilan osuuskunta.
Mäen takana avautuu lähes pittoreski pikkukylä. Se ei näytä suomalaiselta. Puutorpat on rakennettu tiiviisti lähekkäin.
Postilaatikoita seisoo siistissä rivissä 15. Polttopuut on pinottu nätisti pihojen perille. Vaikka Kanta-Hämeessä ollaan, paikka vaikuttaa varsinaiselta Suomelta.
Uusi juttusarja etsii Suomea ja suomalaisuutta
Suomalaisuutta tai suomalaisia ei ole koskaan voinut niputtaa yhden tai kahden käsitteen alle. Itsenäisyyden juhlavuonna 2017 maamme on kenties moni-ilmeisempi kuin koskaan. Yhtenäiskulttuuri on pirstaloitunut ja samalla rikastunut lukemattomiksi alakulttuureiksi.
Lännen Median lehdissä alkava vuoden mittainen juttusarja Satunnainen Suomi on tutkimusmatka tähän suomalaisuuteen. Arvomme viikoittain satunnaisen maantieteellisen pisteen, jossa käymme tapaamassa ihmisiä tai aistimassa tunnelmia.
Satunnainen Suomi koostuu yhtä monesta osasta kuin vuodessa on viikkoja. Hauhon jälkeen vierailemme muun muassa Hyvinkäällä ja Lempäälässä. Vuoden edetessä nettigeneraattorin arpomat pisteet osuvat myös läntiseen, itäiseen ja pohjoiseen Suomeen.
