He ovat täällä taas. Tupu, Hupu ja - Minni. Viime eduskuntavaaleissa politiikan kärkikolmikon muodostivat Matti Vanhanen, Jyrki Katainen ja Eero Heinäluoma. Nyt Lupun eli Heinäluoman paikalla raskaan sarjan tv-väittelyissä esiintyy Jutta Urpilainen. Minni on jo antanut ensimmäiset näyttönsä siitä, miten hän pärjää kahden avainministerin seurassa, viimeksi keskiviikkona MTV:ssä.
Asetelma olisi erittäin haastava kelle hyvänsä uudelle puheenjohtajalle saati Urpilaiselle, jonka poliittinen kokemus on vielä ohut. Vanhanen on toisen kauden pääministeri ja ylikypsä poliittinen broileri. Hän on politikoinut koko aikuisikänsä ja se näkyy asiantuntemuksessa. Pääministerillä on aina tukenaan myös tiedollinen ylivoima: tuorein informaatio ja paras taustatieto.
Katainen vaikuttaa ikäänsä nähden pikkuvanhalta poliitikolta. Miehen argumentointi, äänen väri ja elehtiminen ovat ristiriidassa ulkoisen olemuksen kanssa. Poikamaiseen habitukseen on kuitenkin tullut poliittista uskottavuutta viime vuoden mainion eduskuntavaalituloksen ja ministeriyden takia.
Valtiovarainministerikin on hyvin informoitu. Hän ja Vanhanen tapaavat jatkuvasti Euroopan ja maailman johtavia poliitikkoja ja liikkuvat piireissä kotona ja ulkomailla. SDP:n johtajalle aukeavat myös ovet helposti, mutta oppositiojohtaja on oppositiojohtaja. Hänellä ei ole ministeritason päätösvaltaa, ja se vähentää kiinnostusta. Urpilaiselle ei liioin ole ehtinyt karttua laajoja kansainvälisiä yhteyksiä edes demaripuolueiden perhepiirissä.
Kun tähän yhdistetään vielä entisen luokanopettajan poliittisen kokemuksen vähäisyys, Urpilainen on pantu todella kovaan rääkkiin kunnallisvaaleissa - ja kaikki seuraavat silmä kovana, kuinka rouvan käy. Hänen pitäisi puhua Vanhanen ja Katainen suohon ja SDP:n kannatus nousuun. Urpilainen on vasta 32-vuotias, ja Sdp:n peruskannattajien keski-ikä on noin 60 vuotta. Ei käy kateeksi.
Kolmen suuren tähänastisten kohtaamisten perusteella on jo nähty, että Urpilaisessa on yksi selkeä vahvuus: hänen päätänsä ei palele kovassakaan seurassa tv-lamppujen loisteessa, vaikka hän jänisti eikä lähtenyt Eero Heinäluoman haastajaksi. Urpilainen ilmoittautui puheenjohtajakilpaan vasta sen jälkeen, kun Heinäluoma oli ilmoittanut luopuvansa.
Keskiviikon MTV-tentti oli hyvä osoitus Urpilaisen paineensietokyvystä. Hän käytti hyväksi istumapaikkaansa Vanhasen ja Kataisen välissä ja neuvoi sormi pystyssä molempia ministereitä. Hän myös haastoi kuvia kumartamatta heidät - välillä jankutukseen asti. Hän liikkui kriittisellä rajalla, mutta ei ylittänyt sitä. Moni vakuuttui, ettei hän ole mikään eilisen teeren tyttö.
Urpilainen voitti SDP:n johtajakilvan esiintymistaitojensa ansiosta. Poliitikot taistelevat puhumalla, ja hän puhuu kieltä, jota ymmärtää ja jaksaa kuunnella. Se on tärkeää tv:ssä ja radiossa, jotka ovat puhtaita imagovälineitä. Kun Urpilaisessa on myös lavasäteilyä, on pakko todeta presidentti Mauno Koivistoa mukaillen: Katos tyttöä!
Koivistohan luonnehti samanlaisella ilmaisulla Esko Ahoa, kun nuori pääministeri oli osoittanut poliittisen taitavuutensa lamahallituksensa alkutaipaleella. Koivisto puhui pojasta, vaikka Aho oli silloin jo 38-vuotias.
Katainen pärjää hyvin ruudussa, samoin Vanhanen silloin, kun hän saa esiintyä yksinään. Jo viime presidentin- ja eduskuntavaalien aikana nähtiin kuitenkin, että Vanhanen jää helposti suulaiden poliitikkojen varjoon väittelyissä. Sama kuvio toistui keskiviikkona. Vanhasesta ei saa päällekäyvää tyyppiä yrittämälläkään. Muutenkin olisi vaarallista iskeä naiskollegaa vyön alle.
Urpilainen tarjoaa siis untuvikkonakin Vanhaselle ja Kataiselle kunnon haasteen, vaikka hänen suuri tavoitteensa on vuodessa 2011. Muutenkaan ei kannata odottaa liikaa. Urpilaisen kokemattomuus on realiteetti ja riski. Puheet veronkevennysten roiskimisesta ovat siitä hyvä esimerkki. Hallitus elvyttää juuri silloin, kun pitääkin, ja demarijohtaja panee hanttiin ja puhuu julkisen talouden rapautumisesta.
Realiteetti on myös se, että puheenjohtaja vaikuttaa aina vaalitulokseen hyvässä tai pahassa, mutta kun tv-tenttejä seuraavat politiikasta kiinnostuneet ja poliittisesti "uskovaiset", heidän päänsä ei käänny noin vain. Urpilaisen kannalta olennaista onkin, saako hän valettua uskoa väsähtäneisiin demareihin siitä, ettei hän ole pilipalipuheenjohtaja, ja houkutteleeko hän raikkaudellaan SDP:lle uusia äänestäjiä.
Siitä voi syntyä positiivinen kierre, jolla Urpilainen siivittää itsensä siedettävään tulokseen ensimmäisissä vaaleissaan puoluejohtajana.