Meillä on tässä nyt pikku ongelma. Se vyörähtää esille paremmissa juhlissa, puolueiden kesäkokouksissa ja urheilutilaisuuksissa. Itse asiassa se ei ole aivan pieni ollenkaan.
Näyttääkö se hienolta ja tuntuuko kunniakkaalta, kun tuulisille sankarihaudoille kerääntynyt väki tummissaan puhkeaa laulamaan vanhaa yläsaksalaista juomalaulua?
Tai kun samaa viisua äänilevyltä soittamalla pyritään rakentamaan kansallista loistetta hikikasvoiselle, kaikkensa antaneelle murtomaahiihtäjälle.
Ongelman nimi on vasemmalla kädellä sinne päin huitaisten tekaistu kansallishymni.
Lähtökohta on karu. Ei siis ole kummallista, että on käynyt niin kuin on käynyt. 1800-luvun puolimaissa Suomen suuriruhtinaskunnasta ei löytynyt tarpeeksi nopeaa säveltäjää. Kiire painoi. Piti saada äkkiä jotakin laulettavaa ylioppilaiden kevätjuhlaan, joka alkaisi tuota pikaa.
Saksasta siirtynyt musiikinopettaja - ilmeisen äkkiväärä humoristi - Paciuksen Reetu kumartui pianon ääreen ja täplitti tuossa tuokiossa täkäläiseen makuun sopivan hidaspoljentoisen piisin.
Paciuksen tiedetään ajattelleen, että laulu esitetään kerran jonka jälkeen se lentää sinne minne kuuluu, kaupungin lämpimimpään kompostiin.
Vaanko ei.
Kävi kuten Huuhaa Innasen Elsa kohtalon lapsi -tangolle tai Hurriganesin kieliposkeilulle Get on. Laulusta tuli kansallisomaisuutta.
Pääkaupunkiseudun viinin ystävistön selvempi neljännes keksi viime viikolla, että Maamme-mölinän sijasta alettaisiinkin hymistä Sibeliuksen Finlandiaa.
Aito Sibelius kun on kompositioltaan kauniimpi kuin navetantakuiselta tahkon liikuttelulta kuulostava Pacius.
Vaanko ei.
Jos Pacius noukki inspiraationsa juomalaulusta, niin Sibelius kopioi oman teelmänsä tunnetusta mieskuorolaulusta. Nuottiakaan vaihtamatta.
Kansallishymnistä ei ole säädetty missään asetuksessa. Se onkin hyvä. Eihän taskuvarkauksia voi lailla suojella.
PETRI LAUKKA
petri.laukka@kaleva.fi