Wilson Kirwa kurkistaa voimistelusalin oven raosta. Oven takana odottaa lattian täydeltä Murron koulun oppilaita.
Rehtori Martti Markuksela toivottaa oppilaille hyvät huomenet ja esittelee päivän erikoisvieraan. Kirwa vetää henkeä ja on valmis marssimaan oppilaiden eteen. Ehkä hän käy mielessään samat kuviot kuin asetellessaan juoksuradalla piikkareita lähtöviivalle: silloin juoksijasta tulee viidakon kuningas.
"Katson kilpakumppaneita ja kuvittelen olevani leijona. Tunnen, kuinka voimani kasvavat. Olen leijona, eikä minua enää jännitä yhtään", hän kertoo.
Nyt on Kirwan vuoro toivottaa oppilaille huomenet.
"Hyvää huomenta satusetä", kolmesataa oppilasta kailottaa.
Kahden satukirjan kirjoittaja lähtee liikkeelle kuin tiukassa 800 metrin kisassa, tunnustellen ja oikeaa vauhtia hakien. Hän valmistelee yleisöään loppusuoralla odottavaa satua varten kertomalla tarinoita oikeasta elämästä, lapsuutensa Afrikasta. Elämä savimajassa vanhempien, isovanhempien, 21 sisaruksen, vuohien ja lampaiden kanssa oli vähän erilaista kuin elo Murron kylässä yltäkylläisyyden keskellä.
"Leijonia, kirahveja, seeproja, hyenooja... Ja ohhoh! Kotini lattiat olivat niin hienot, vedestä ja tuoreesta lehmän lannasta tehdyt", Kirwa maalailee.
Pieni pää ja
pitkät kädet
Puolimaileri on löytänyt vauhtinsa, piikkarit rouhivat rataa tehokkaasti. Matka etenee.
Kirwa paljastaa murtolaisille perimmäisen syyn siihen, miksi on kahdeksankertainen Suomen mestari: hänellä on niin pieni pää ja pitkät kädet.
Siis että mitä?
Kolmekymmentä vuotta sitten Kenian kylissä ei pidetty kovin tarkkaa lukua siitä, millä päivämäärällä ja minä vuonna lapset syntyivät. Koulukin aloitettiin sitten, kun aika oli sopiva - ja siihen olivat aivan omat mittausmenetelmät.
"Näin", Kirwa sanoo, ja nostaa oikean kätensä pään yli vasempaan korvaansa. Salillinen oppilaita kokeilee perässä.
"Ja kun minulla on tällainen pää ja tällaiset kädet, aloitin koulun näin pienenä", Kirwa mittailee ilmaa polvensa korkeudelta.
Ja mitä tällä kaikella on tekemistä juoksemisen kanssa? Paljonkin, sillä savimajalta kouluun matkaa kertyi kahdeksan kilometriä yhteen suuntaan. Opintielle pikku-Wilson kipitti juoksemalla, pohjatyö tuli tehtyä ihan huomaamatta.
"Kun välillä käytiin kotona syömässä, päivässä tuli juostua 32 kilometriä", Kirwa ynnää.
Kotimatka illan hämyssä oli syytä viilettää vauhdilla. Savimajan suojaan oli hyvä päästä ennen kuin villieläimet lähtivät saalistusretkilleen.
Saduista apua
elämän tiellä
"Olipa kerran", satusetä Kirwa aloittaa.
Nyt on jo päästy viimeiseen kurviin. On loppukirin aika.
Kirwalle sadut ovat aina olleet elämää suurempia asioita. Satuja hän kertoi jo koulussa korvaukseksi siitä, että isommat oppilaat tekivät hänen läksynsä.
Saduista hän on ammentanut voimaa paitsi juoksuradalla niin myös elämänsä eri vaiheissa: taistellessaan leijonaa vastaan, asuessaan rautatieasemalla ja metron käytävillä. Satujen apua mies tarvitsi lujasti muun muassa silloin, kun lensi Keniasta maapallon äärilaidalle Suomeen muovipussissaan kolme t-paitaa.
"Voi, voi. Se oli pelottavaa ja ihmeellistä aikaa", Kirwa huokaa ja naurattaa kuulijoitaan kertomalla tarinaa ensimmäisestä saunareissustaan ja televisiomainoksesta oppimastaan ensimmäisestä kokonaisesta lauseesta: "Kun pissasin kunnolla".
Kirwan kirjoittamat ja kertomat sadut ovat juuri niitä samoja, joita hän kuuli lapsena isovanhemmiltaan. Tällä kertaa satusedän tarina-arkusta löytyy satu urhoollisesta Aruaduga-pojasta ja ihmisiä syövästä jättiläisestä.
Joskus juoksu-uransa alkuvuosina Kirwa lupasi tehdä vielä kerran Suomen puolesta jotakin suurta. Juoksuradalla suurteot antavat vielä odottaa itseään, mutta suuria voi tehdä muutenkin, esimerkiksi kertomalla lapsille satuja.
"Sen pituinen se", Kirwa kurottaa maaliviivalle.
Wilson Kirwa esiintyy Tyrnävän perunamarkkinoilla kello 10.30 ja 13.15 Kirkkomännikön koululla.