"Siellä voisi vielä käydä kurkistamassa, minkälainen on Hannu Väisänen", totesi vanha herra kirjaston ulko-ovella käsikynkässä kulkeneelle vaimolleen.
Vaan eipä olisi voinutkaan!
Oulun pääkirjaston Pakkalan salissa järjestetty kirjallinen ilta oli täpötäysi, vaikka ylimääräisiä penkkejäkin oli lisätty. Ainakin kymmenkunta ihmistä jouduttiin käännyttämään salin ovelta.
Oululaisia kiinnostaa kovasti paikkakunnalla 1951 syntyneen, jo vuodesta 1989 Pariisissa asuneen kuvataiteilijan Hannu Väisäsen omaelämäkerrallinen esikoisromaani.
Moni tulikin yleisötilaisuuteen Vanikan palat kainalossa ja nimikirjoituksen toivossa. Kirjaston varaustilanne kertoo suuresta sukseesta: pääkirjaston kaikki 30 kappaletta ovat lainassa, samoin kaikkien sivukirjastojen kaikki kappaleet. Varausjonossa on 120 ihmistä.
Liiat totuudet tukahduttavat totuuden
"Aloitan piirtämällä sähkölampun muotoisen venytetyn ovaalin. Käteeni on tullut omitusta varmuutta eikä se epäröi muotoa hahmottaessa. Ei ole varaa epäröidä. Jotta sähkölamppu näyttäisi ihmisen päältä, piirrän sen harjalle vapaamuotoisesti laineilevan tukan. Minun kai kuuluisi katsoa malliani, mutta jotenkin minusta tuntuu että kuva on paremmin muistissani kuin silmien edessä. Absoluuttinen kuva Aune Käännästä on päässäni, sen on oltava, kun taas tässä edessäni on liikehtivä psykologinen hahmo jonka tarkastelu kesken piirtämisen hajottaa ja purkaa muuten valmiin muotokuvan havainnoiksi ja ajatuksiksi."
Näin kuvaa tuleva taiteilija Hannu Väisänen omaelämäkerrallisessa romaanissaan tärkeää tehtävää: rakkaan opettajan Aune Käännän muotokuvan tekemistä.
Aikaa on annettu ensi vaiheessa yhden välitunnin verran.
Kirjaston tilaisuudessa Lasarus Lökämä alias Hannu Väisänen lupasi paljastaa totuuden kirjastaan.
"Kaikki on tavalla tai toisella syvällisesti totta. Mutta se on kuitenkin kirjana fiktiivinen. Siitä eivät voi taidehistorioitsijat ammentaa, sitten kun minusta tulee Suomen Picasso", totesi Väisänen.
Suomen Picassoksi hänet ehti vihkaista taidemuseon amanuenssi Elina Vieru, joka esitteli kuvataiteilija Hannu Väisäsen yleisölle.
"Vanikan palat on puolifiktiivistä omaelämäkertaa Lasarus Lökämästä. En tiedä, olinko itse niin neuvokas kuin kirjan minäkertoja Antero, syötiinkö näkkileipää joka päivä ja montako äitipuolta minulla oli. Ranskalaisen sananlaskun mukaan liiat totuudet tukahduttavat totuuden", Väisänen pyöritti.
Hän paljasti, että ensimmäinen luonnos kirjasta syntyi hänen ollessaan 16-vuotias, lähdössä Oulun linja-autoasemalta Savonlinnan taidelukioon. Silloin Väisänen päätti kirjoittaa omaelämäkertansa barokkimuistikirjaan. Kirjan nimi oli Lasarus Lökämä.
"Minulla on kolme nimeä: Hannu Pekka Antero. Antero soi kirjallisesti mukavalta, siksi teki mieli käyttää sitä kirjan minähenkilöllä."
Matka on tärkeämpi kuin päämäärä
Hannu Väisänen kertoo, että hän on tietoisesti sitä vastaan, etteikö kuvallinen ja kirjallinen ilmaisu onnistu samalta persoonalta.
"Matissesta asti on sanottu, että jos kuvataiteilijan tekee mieli sanoa tai kirjoittaa, silloin pitää leikata kieli poikki. Jos olisin riipinyt kirjallisen puoleni pois, olisin toista kättä vähäisempi."
Väisäsen mukaan ei voi kuohia toista pois, täytyy olla hajallaan.
"Päämäärähakuisuus ei tunnu enää tärkeältä", tekijä tunnustaa. "Tulosvastuullisuus alkaa ärsyttää. Paljon jännittävämpi on itse seikkailu, matka. 'It´s not the way, it's the walking.' Reitti on vähintäänkin yhtä tärkeä."
Vanikan paloille ei ole tulossa jatkoa, mutta muutamat aiheet suorastaan huutavat kuvallista jatkokäsittelyä.
"Ihan pakko tehdä muutama vanikka-aiheinen työ syksyn Helsingin-näyttelyyn", hän kertoo.
Väisäsen taidetta
Intiön hoivakotiin
Kuvataiteilija-kirjailija, mistä uudesta tittelistä Väisänen sanoi olevansa ylpeä etenkin verottajan paperissa, luki kirjastaan koomisia, ikäviä ja sontaisia kohtia. Hän kysyi parikin kertaa, salliiko yleisö sen.
Ja yleisöhän salli.
Sitten Väisänen pyysi nenäliinaa, koska oli varma, ettei kestäisi näytteitä vollottamatta.
"Sukulaiset eivät saa poistua, vaikka isää pilkataan", hän ohjeisti.
Yksi näytteistä oli ote tilanteesta pitkän saarnan aikaan Oulun tuomiokirkossa, missä alkoholiin ja lausuntataiteeseen mieltyneen vääpelin pesue istui huonot vesikampaukset päässä isän syntejä katumassa.
"Jos minä kasvan, päätin että näyttäisin miltä alttaritaulun pitää näyttää", Väisänen luki.
Niin hän sitten näyttikin oululaisen Pyhän Tuomaan kirkon alttaritaulussa ja 13 muussa kirkkoon sijoitetussa teoksessa.
Toinen mielenkiintoinen näyte oli Intiön varuskunta-alueen asemakaavan puutteen kokemus pienen pojan maailmassa. Elämä siellä oli "juoksentelua kasarmin niskoittelevalla hiekalla".
Liekö Väisäsen mielen mukaisia kadun nimiä tulossa uudelle asuinalueelle? Romaanissa katujen nimiehdotuksia on useita. Kehittämisen arvoinen voisi olla sekin idea, että kyltit olisivat vaakasuoran sijasta pystyssä.
Joka tapauksessa Väisäsen töitä tullaan näkemään kasarmialueelle vuoden 2005 lopulla valmistuvassa Intiön hoivakodissa.
Vanikan palojen tapahtuma-aika ja -paikkahan on oululainen varuskunta-alue 1950-luvulla. Pala palalta ja puraisu puraisulta kirjan kuva-aiheena käytetty vanikka hupenee loppua kohti.
Nyt romaanikirjailijana debytoinut Hannu Väisänen toimii jo kolmatta kautta sanomalehti Kalevan kulttuuriosaston kolumnistina.
