Mikael Jungner joutui tunnustamaan kesän kuluessa kylmän tosiasian: hänen on pakko tehdä se likainen työ, mitä Ylessä on tähän saakka kartettu. Jungner karsii ihmisiä, mutta ei koske ohjelmistoon. Riittääkö se?
Kun Paavo Lipposen entinen erityisavustaja Mikael Jungner nimitettiin viime vuonna Yleisradion uudeksi toimitusjohtajaksi surkean valintafarssin jälkeen, hän ihasteli uutta työpaikkaansa haastatteluissa ja sitä kuinka hyvin yhtiötä oli hoidettu. Ilta-Sanomien Plussan haastattelussa 20.11.2004 hän totesi: "Irtisanomisia ei ole tiedossani. Päin vastoin niihin ei nähdäkseni ole minkäänlaista tarvetta."
Monet kulmakarvat kohosivat Jungnerin naiivin optimismin takia. Yle oli tehnyt konsernitilinpäätöksiä vuodesta 2000 ja jokainen niistä oli ollut tappiollinen. Raskaimman tappionsa, 108,6 miljoonaa euroa, se teki 2001. Seuraavana vuonna miinusta tuli 81 miljoonaa, sitten 71 miljoonaa ja viime vuonna 51 miljoonaa. Ylen talous pitää saada tasapainoon vuoteen 2008 mennessä, mutta jo pitkään on ollut nähtävissä, ettei se onnistu Arne Wessbergin johdolla toteutetulla pehmolinjalla ja Digitan myynnistä saatujen rahojen avulla.
Wessbergin kaudella Ylen henkilöstöä vähennettiin viidessä vuodessa noin 350:llä - myös irtisanomisin -, mutta se ei riittänyt, vaikka yhtiö kertoi virallisissa tilinpäätöstiedoissaan vuodesta toiseen, että sen tappio pieneni rahoitussuunnitelman mukaan. Niin Yle sanoi myös vielä viime maaliskuussa. Wessberg siirsi likaisen työn teon seuraajalleen.
Uusi toimitusjohtaja tunnusti yhtiönsä aamuohjelmassa tiistaina, että totuus Ylen talouden tilasta valkeni hänelle kesän aikana, ja hän joutuu nyt antamaan lähtöpassit noin 400 ihmiselle. Potkut odottavat sataa yleläistä. Muut hoidetaan ulos yhtiöstä eläkejärjestelyin. Tieto johti henkilöstön vanhakantaiseen ulosmarssiin ja ohjelmatarjonnan keskeytykseen tiistaina.
Vaikka nuori Jungner joutui kovaan kouluun kylmiltään, kohtuuden nimissä on sanottava, että Ylessä on tehty Wessbergin aikana myös paljon hyvää. Yhtiö on esimerkiksi kaksinkertaistanut ohjelmatarjontansa kymmenessä vuodessa. Väkeä on karsittu tukitoiminnoista ja hallinnosta, ei ohjelmatuotannosta. Toimintoja ja tuotantotapoja on virtaviivaistettu. Yle on niin ikään kulkenut teknisen kehityksen eturintamassa, monien katsojien mielestä liiankin nopeasti eritoten digitaalitekniikkaan siirtymisessä.
Myös yhteiskunta on ymmärtänyt Yleä. MTV:n ja Nelosen toimilupamaksujen leikkausta on esimerkiksi kompensoitu sille tv-maksun ylimääräisillä korotuksilla. Näin on haluttu turvata se, että Yle voi hoitaa julkisen palvelun tehtäväänsä sanan laajassa merkityksessä Seppo Niemelän työryhmän viime vuotisen evästyksen mukaan.
Mutta juuri tuossa strategisessa valinnassa piilee Ylen sudenkuoppa. Yhtiö haluaa palvella suurta yleisöä radiossa ja tv:ssä useilla kanavilla kellon ympäri ja tarjota vielä monia erityispalveluja pienryhmille. Se yrittää haukata yksinkertaisesti liian suurta palaa pitääkseen yleisönsä ja turvatakseen tv-maksun oikeutuksen. Ohjelmatuotannon kustannukset kasvavat jatkossakin nopeammin kuin Ylen tulot.
Jungnerin kovat otteet tuskin riittävät muuhun kuin tekohengitykseen joksikin aikaa. Yhtiöllä ei liene pitkän päälle muuta mahdollisuutta kuin niellä nykyistä suppeampi julkisen palvelun velvoite.