Hallitusohjelma on hupaisaa luettavaa. Liikennepolitiikassakin pyritään joukkoliikenteen toimintaedellytysten ja palveluiden parantamiseen. Ja mikä merkille pantavaa, liikenneministeriö korostaa omissa periaatelinjauksissaan tarvetta turvata toimivat kuljetusmarkkinat tasapainoisesti eri alueille ja eri väestöryhmille.
Liikenneministeriössä ollaan lähdetty miettimään hienojen ohjelmallisten tavoitteiden toteutusta ikään kuin kääntäen. On kaivettu esille monesti aikaisemminkin väännön kohteena ollut kysymys kannattamattomien junavuorojen lakkautuksista. Listalla on tällä kertaa pitkälle toistakymmentä matkanpätkää.
Kun kannattamattomia junavuoroja aikansa leikataan, käy niin kuin linja-autoliikenteelle: vuoroja ei ajeta syrjäisille ja vähäväkisille alueille - alueille, joissa ei ole paljon muitakaan palveluita enää.
Suomi on siitä kurja maa, että ihmiset asuvat kaukana toisistaan. Mitä pohjoisemmaksi tullaan sitä pitemmäksi ihmisten väliset etäisyydet kasvavat. Pitkien välimatkojen vuoksi liikkuminen on kallista. Se on kallista, liikutaan millä välineellä tahansa. Tunnetusti kaikkein tyyreintä on omalla yksityisautolla kulku.
Tieverkko kattaa hyvin maan ja rautatiekin napapiirin eteläpuoliset alueet. Valtio ja kunnat ovat tukeneet julkista liikennettä, että se ulottuisi edes jotenkuten syrjäisille alueille. Jotenkuten se ulottuukin. Mutta on lisääntyvä joukko paikkakuntia ja etenkin kyläkulmia, jonne ei ole kulkua julkisin välinein. Mitä nyt koulujen aukioloaikoina; hyvä, jos silloinkaan.
Yhteiskunnan tukea yritetään nipistää koko ajan pienemmäksi. Se on viesti kovista arvioista - ajattelusta, että ihmiset tulkoot toimeen omillaan. Leikkauksia on vaikea mieltää sellaisella syrjäalueella, josta kaikki palvelut on jo ammuttu alas. Asioinnit jopa kauppa- ja pankkireissuja myöten kun on tehtävä muualle. Mitä kauempana suurista keskuksista asutaan, sitä etäämmältä palvelut täytyy hakea.
Jos maa halutaan pitää asuttuna ja muillekin kuin äveriäille taata liikennepalvelut, edellyttää se toimivaa julkista liikennettä kaikessa laajuudessaan. Kysymys on mitä suurimmassa määrin ihmisten perustarpeiden turvaamisesta.
Junaliikenne ei ole säästynyt leikkauksilta. Luuta on lakaissut rautateitä monet kerrat. Lukemattomat asemarakennukset seisovat sen jäljiltä kylmillään ratojen varsilla. Vuoroja on lakkautettu, asemia suljettu ja henkilökuntaa vähennetty. Automaatit korvaavat yhä useammin ihmisen lipunmyynnissä.
Mikään ei tunnu riittävän. Liikenneministeriössä etsitään kuumeisesti lisää leikkauskohteita. Äkkiä ajatellen, mikäpä sen otollisempi kohde kuin kannattamattomat junavuorot. Niitähän riittää. Kannattamattomia vuoroja on pitkin poikin eri puolilla maata.
Lopetuskaavailujen mukaan junavuoroja myös leikattaisiin tasaisesti. Suurin merkitys vuorojen lakkautuksilla on kuitenkin Pohjois- ja Itä-Suomessa, missä muu liikenne ei ole yhtä toimivaa kuin etelässä ja suurten kasvukeskusten liepeillä. Kysymys kiertyy tätä kautta aluepolitiikkaan. Siihen, suodaanko junien jyskyttää tulevaisuudessa halki ja poikki Suomen.
Tilanne on ristiriitainen. Toisaalta ratoja kunnostetaan ja kiskobusseja tilataan. Samaan aikaan samoille kehittämislohkoille suunnitellaan leikkauksia. Joku tässä mättää. Eletään niin kuin toinen käsi ei tietäisi, mitä toinen tekee; kuin ajelehdittaisiin vain budjettivuodesta toiseen. Pelkällä euroon tuijotuksella ei pitkälle pötkitä.