Matkustan yleensä hävettävän vähän julkisilla kulkuvälineillä. Nyt on kokeiltava.
Siispä Tampereelle seminaariin, joka alkaa kello 10.15. Pendolino Ylivieskasta lähtee 6.50. Perillä jää 16 minuuttia aikaa ehtiä seminaariluokkaan. Ei paljon, mutta riittävästi, jos luokka löytyy ilman ongelmia. Pahus, kun tunnen Tampereen yliopiston niin huonosti.
Jotta nivalalainen pääsee junaan, joka lähtee Ylivieskasta, on turvauduttava autoon. Nivalasta Ylivieskaan vievä kiskobussi ei aikatauluillaan varhaista matkaajaa auta. Pieleen menee siis heti.
No, menköön nyt kolmenkymmenen kilometrin matka autolla.
Lipun ostamiseen automaatista jää kuusi minuuttia. Ennen kuin masiinan kanssa on ehtinyt alkua pitemmälle, steriili naisääni kuuluttaa ja juna näkyy raiteella yksi. Kiire.
Vaunu viisi on heti rautatieaseman ovien edessä. Portaista sisään matkalaukun ja kannettavan tietokoneen kanssa. Lähes satakiloiselta mieheltä laukut nousevat junaan helposti. Viereisellä ovella keski-ikäinen rouva on vaikeuksissa.
Junassa on kaksi tuttua. Toisen nimi ei muistu mieleen, mutta parempi tervehtiä käytävällä seisovaa miestä - olisiko joku historioitsija? Ehkä hän tervehdyksen kuultuaan älyää väistää.
Toinen tuttu on Isomaan Eero, joka istuu jo. Maanviljelijällä näyttää olevan puku päällään. MTK:n hommiin menossa, päättelen.
En jää rupattelemaan maatalouspolitiikasta, vaan yritän ohittaa pahalta haisevan naisen, joka kurkottelee käytävän yli. Onnistun kehnosti.
Laukun hihna jumittuu vastapäivään sojottaviin käsinojiin. Korjaan tilanteen ja kiroilen mielessäni. Pahanhajuiselle rouvalle hymyilen väkinäisesti. Hän katsoo minua suu auki kuin linnunpoikanen emoaan. Raahustan rivakammin eteenpäin.
Paikkani on vaunun perällä. Yksittäispenkki.
Minua ainakin viisi vuotta nuorempi konduktööri leimaa lippuni. Vaihdan heti pari riviä edemmäs vapaille tuplapenkeille. Luen aamun lehden. Avaan kannettavani ja alan tehdä töitä.
Edessäni kaksi miestä ryystää pahvimukeista kahvia. He keskustelevat. Toisella on ärsyttävä ja voimakas ääni. Se harhauttaa ajatukseni kymmenen kertaa.
Vielä penkkiriviä edempänä on äiti lapsensa kanssa. Lapsi on kiltti, mutta hänellä on paljon asiaa. Ei hetken hiljaisuutta. Ei minuuttia ilman kysymystä, joka alkaa sanalla miksi. Seinäjoen kohdalla itkua.
Laitan kannettavan kiinni. Ummistan silmäni ja nojaan taakse. En nuku koko matkalla, mutta opin monta asiaa ventovieraiden elämästä. Silmät ummessakin kuulee.
Juna on perillä ajoissa. Nälkä. Junaravintolan muoviin käärityt eväät ja ankarat hinnat eivät houkutelleet. Äkkiä ulos tästä kiskoilla kulkevasta putkesta ja jotain evästä suuhun.
Juna oli elämys - vähän äänekäs.
