"Koulun sisäinen politikointi ei tietenkään ollut Jumalan Teatterin lähtökohtainen tarkoitus. Se oli itsekkään taiteellinen: koulusta ja (Jouko) Turkan vaikutusvallasta irtautuminen ja oman teatterikonseptin luominen", toteaa filosofian tohtori, ohjaaja Esa Kirkkopelto tuoreessa teoksessaan Nuori kaarti (Like).
Turkka oli merkinnyt nuorille teatterikoululaisille siltaa tiettyyn avantgarden perinteeseen.
"Turkka oli silta, joka täytyi myös ylittää", Kirkkopelto jatkaa.
Tavoite kävellä Turkan yli taisi onnistua. Ohjaajantyön professori Turkka kommentoi koulun oppilaiden "energianpäästöä" jo seuraavan päivän Kalevassa 18. tammikuuta 1987 näin:
"Tämmöistä kuullessani minä sekä huolestun että ilahdun. Huolestun siitä, että olen itse ohitse ja sivuutettu, ja ilahdun siitä, että pojat ovat pystyneet sellaiseen, joka on tavoittelemisen arvoista, mutta johon en itse pystynyt."
Kirkkopellosta Turkka sanoi tuolloin, että dramaturgioppilas oli ruvennut toistamaan itseään. "Nyt hän on halunnut räväyttää - ruvennut miehistymään", Turkka tuumi.
Kirkkopellon kirjassa on mukana neljä hänen näytelmäänsä: Pontikkatehdas (1992), Mahnovitsina (1992), Yrjö Kallisen valaistuminen (1995) ja Kostamus-sinfonia (1996).
Kirkkopellon mukaan yksi 1990-lukulaisen teatterin iskusanoista oli yhteisöllisyys.
"Teatterissa tämä tarkoitti, että yleisöstä oli esityksen aikana synnyttävä yhteisö. Mikäli henki syntyi, syttyi, oli esitys tavoittanut etsimänsä."
Syy on Kirkkopellon mielestä selvä: Neuvostoliiton ja sen jälkeen kaikkien yhteisöideologioiden ja -instituutioiden romahdus jätti aukon jokaisen kokemukseen. Myös sosiaalidemokratia oli uskottavuuskriisissä.
"Tuli tärkeäksi todistaa yhteisön olemassaolo ja mahdollisuus sinällään, anarkistisesti ilman instituutioita, herättää yhdessäolon kokemus sellaisten ihmisten välillä, joilla ei lähtökohtaisesti ollut mitään tekemistä toistensa kanssa."