Jotkut luulevat, että nyt sattui kardinaalimunaus. Minä luulen, että kardinaalit ovat ovelia miehiä, yhtä ovelia kuin presidentin valitsijamiehet entisessä Suomessa. Seuraavinakin vuosina Jumalan virkaa maan päällä hoitaa seniili mies. Hän on niitä miehiä, josta Kummelit laulavat: Ainoo mi´ toimii, on vibrato. Joseph Ratzingerin aivoverenvuoto oli kardinaalien tiedossa. Vatikaanissa oli jo totuttu siihen, että paavi on helposti vietävissä, eikä hänellä ole omaa tahtoa. Kun tieto Ratzingerin vakavasta sairaudesta levisi kardinaalien tietoon, siinä samassa nousi valkoinen savu merkiksi uuden paavin valinnasta. Tämä kaikki kuulostaa etäiseltä. Jos asiaa miettii tarkemmin, muistuu mieleen 1970-luvun Suomi. Silloin suomalaiset kardinaalit äänestivät pohjoisen paaviksi yhtä helposti ohjattavan johtajan.
Jos joku nyt haluaisi kondomit luvallisiksi, hänen täytyisi vaan uida Vatikaanin sisäpiiriin. Sopiva kuiskuttelu Jumalan sijaisen korvaan poikisi päätöksen, joka auttaisi kolmansien maiden terveyttä enemmän kuin kehitysyhteistyö. Hi-viruksen leviäminen loppuisi, kun Jumala itse niin päättäisi. Ihminen on jo sitä varten keksinyt suojan, mutta sen käyttöön tarvitaan korkeimman lupa. Joku himokas pappi voisi puolestaan siunata Jumalalla päätöksen, että papitkin saisivat ryhtyä naiseen. Tämän jälkeen katolisen kirkon pappiskunnasta karsiutuisi suuri määrä homoja ja seksuaalisesti kieroutuneita. Tämä päätös parantaisi koko kirkon mainetta maailmalla, ja ennen kaikkea se auttaisi niitä syntisiä ihmisraukkoja, jotka joutuvat pappien kanssa läheisiin tekemisiin.
Paavi Benedictus XVI ei tietenkään oikeasti ole Jumalan sijainen tai edes sen pyhempi kuin Sotkamon kirkon urkujensoittaja. Eikä hän ole Pietari, jolla olisi taivaan valtakunnan avaimet. Pietarihan naulittiin perimätiedon mukaan ristille pää alaspäin jo jokseenkin kauan sitten. Paavi on ihmisten korottama valtias. Ihmisillä on lakkaamaton tarve ylentää joukostaan joku, jota palvoa. Niin Suomessakin. Meilläkin moni odottaa ikiomaa paaviamme takaisin. Raihnainen uusi Benedictus-Pietarikin muistuttaa taas vanhasta neuvostotrendistä, jolloin 70-vuotias johtaja oli nuori poika. Silloin meillä vielä oli ja eli oma Pietari, oma Jumala. Nykyään saamme tyytyä Moosekseen, joka on vain puhemies eikä yhtään jumalainen. Paavimme valtakausi loppui 1980-luvun alussa. Kun Hän jyrähti, se oli kuin Jumala olisi puhunut. Hän oli Kekkonen, joka rakennutti kotimaakuntaansa teitä, jotta ihmiset pääsisivät sieltä pois. Pienet lapset hiihtivät Hänen kunniakseen UKK:n päivänä.
Paavi Kekkonen II:ta ei tule, niin kauan kun kansa valitsee presidentin. Ihmiset riemuitsivat aluksi suorasta kansanvaalista, mutta heitä viilattiin linssiin. Pian sen jälkeen poliitikot alkoivat karsia presidentin valtaa. Olisi vaarallista, jos kansa valitsisi johtajan, jolla olisi valtaa. Oikea paavi pitää valita kardinaalien kesken. He katsovat joukostaan vanhan, heikon ja mieluisan, jonka korvaan on hyvä kuiskutella.
Muistuu mieleen 1970-luvun Suomi. Silloin suomalaiset kardinaalit äänestivät pohjoisen paaviksi yhtä helposti ohjattavan johtajan.