Vaikka toisen maailmansodan lopusta on kulunut jo yli puoli vuosisataa, on moni asia yhä vastausta vailla. Ikävät tosiasiat on haluttu painaa unholaan, oli kyse voittajista tai häviäjistä.
Brittiläinen sotahistorioitsija Antony Beevor onnistuu hämmentämään uusimmalla teoksellaan varsinkin venäläisten tunteita. Beevorin laajaan lähdemateriaaliin tukeutuva teos maailmansodan viimeisistä taisteluista Euroopassa piirtää alastoman kuvan Berliiniä kohti kiirehtivästä puna-armeijasta. Raiskaukset, ryöstelyt ja mielivaltaiset teloitukset olivat Beevorin kirjan mukaan jalanjälki, jonka Stalinin miljoona-armeija jätti jälkeensä edetessään kohti Hitlerin valtakunnan ydintä.
Beevorin kirjan lukeminen voi olla kova kokemus monille venäläisille, sillä "Suuren isänmaallisen sodan" sankareiden ylle ei ole tähän mennessä heitetty epäilyksen varjoja. Beevor on aikaisemmin kirjoittanut kirjan Stalingradin piirityksestä. Siinä neuvostosotilaista piirtyi aivan erilainen, venäläisihanteiden kaltainen kuva.
Beevorin uusin, paljon kansainvälistä huomiota ja kiitosta kerännyt kirja on tehty samalla metodilla kuin Stalingrad-kirjakin. Beevor on kerännyt yhteen valtavan määrän arkistolähteitä Moskovasta, Berliinistä ja monesta muusta kaupungista. Kirjallisia lähteitä on täydennetty kymmenillä aikalaishaastatteluilla.
Kirjan pääosissa on Neuvostoliiton puna-armeija ja sen hyökkäystä perääntyvä natsi-Saksan armeija. Varsin vähälle huomiolle jää länsirintama, vaikka kansallissosialistien häviöön vaikuttivat olennaisesti myös Yhdysvaltain ja Britannian armeijoiden toimet Berliinin länsipuolella.
Beevor lähtee liikkeelle puna-armeijan läpimurrosta Veiksel-joella vuoden 1945 alussa. Kirja kuvaa puna-armeijan sotaponnistuksia Itä-Preussissa (nykyisessä Kaliningradissa), Puolan rintamalla, Oder-Neisse -linjan ylitystä ja loppusodan verisintä teurastusta Seelowin kukkuloilla Berliinin itäpuolella.
Liittoutuneiden eteneminen oli kilpajuoksua Berliiniin. Neuvostoliitto kilpaili länsiarmeijoiden kanssa. Kisa päättyi puna-armeijan voittoon, kun Stalin harhautti länsijohtajat luulemaan, ettei neuvostoarmeijan tavoitteena ollut Berliini vaan Dresden ja muut pääkaupungin eteläpuoliset alueet.
Mutta Stalinin pani myös eri armeijaryhmiä (tai rintamia) komentaneet kenraalinsa kilpailemaan keskenään Berliiniin pääsystä. Siinä rytäkässä moni oma sotilas menetti henkensä. Stalin pyrki saamaan Berliinistä haltuunsa ennen muuta Saksan atomi-instituutin materiaalit ja tiedemiehet.
Sodan loppuvaiheita kuvataan väliin valtionpäämiesten tasolla Jaltan konferenssissa, väliin Stalinin ja hänen kenraalikuntansa neuvotteluissa tai Hitlerin esikunnassa, väliin myös rivimiesten tasolla.
Teos on hyvin seikkaperäinen, yksityiskohtia on valtavasti. Suuret linjat hukkuvat faktojen paljouteen. Dokumentoinnissaan Beevor on kuitenkin vakuuttava.
Kirjan tunnelma on hyvin synkkä eikä valopilkkuja juuri ole. Pääpaino on puna-armeijan sotilaiden ylilyöntien kuvaamisessa. Natsi-Saksan osalta pahimmat raakuudet olivat jo takanapäin, jäljellä oli enää peräytyvän armeijan epätoivo ja natsijohtajien valmius uhrata nuorimmatkin kansalaisensa häviöksi kääntyvän sodan viimeisiin taisteluihin. Rintamakarkuruus palkittiin pikateloituksilla, joita pantiin toimeen tuhansittain.
Neuvostojoukkojen kostohenki ei tuntenut mitään rajoja. Edes punaisia puoluekirjoja käsissään heilutelleet saksalaiskommunistit, vastarintaliikkeiden jäsenet tai saksalaisten vangiksi jääneet venäläiset eivät saaneet armoa niskan päälle päässeen puna-armeijan silmissä.
Saksalaisnaiset olivat humaltuneiden neuvostosotilaiden silmissä sotasaalista, jolle sai tehdä kaikkien mielihalujen mukaisesti. Puna-armeijan johdon vetoomukset arvokkuuden säilyttämiseksi olivat ponnettomia. Kentällä monet upseerit pelkäsivät voitosta humaltuneiden alaistensa riehumista.
Kirjoittajan mukaan ainakin kaksi miljoona saksalaisnaista raiskattiin sodan loppuvaiheessa, monet heistä useaan kertaan. Berliinin noin 100 000 raiskatusta naisesta joka kymmes kuoli, useimmat oman käden kautta.
Ryöstösaaliiksi otettiin kaikki mikä vain saatiin toimitettua kotiin. Sähkölamputkin kelpasivat talonpoikaissotilaille, vaikkei heillä kotonaan ollut edes sähköä. Saksalaisalueiden vauraus oli vihaa herättänyt yllätys eteneville neuvostosotilaille.
Führerin bunkkerin viimeiset vaiheet ovat tuttuja historian kirjoista. Se on kuitenkin keskeinen asia kirjan teeman kannalta. Niinpä Beevor kuvaa Hitlerin esikunnan lopunajan tunnelmat ja alaisten juonittelut seikkaperäisesti.
Kirja on popularisoitua historian kirjoitusta parhaimmillaan. Ainoa häiritsevä seikka on sotilaallisten termien ylenpalttinen viljely. Tarkasti numeroidut armeijakunnat, armeijaryhmät, divisioonat ja pienemmät joukko-osastot vyöryvät lukijan silmille kuin pääesikunnan strategiapalevereissa konsanaan.