Se, miten tutkittu tieto välittyy päätöksentekokoneistoon, on muuttunut merkittävästi historian saatossa. Tiedon ja vallan yhteen sulauttavista professoripoliitikoista ja laajasta komitealaitoksesta on siirrytty politiikan ja tieteen varsin eriytyneeseen työnjakoon, jossa kanssakäyminen ja tiedonvälittyminen ei ole enää itsestäänselvyys.
Kehitys onkin asettanut myös tutkijat uusien haasteiden eteen. Alati koveneva kilpailu tutkimusrahoituksesta, poliittisten valmisteluprosessien nopeutunut tahti sekä vaatimukset tieteen yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta vaativat tutkijoita astumaan ulos kammioistaan.
Aiemman julkaise tai kuole -periaatteen on noussut haastamaan näy julkisuudessa tai kuole -periaate.
Julkisuus yhdistettynä julkaisuun onkin hyvä tapa tehdä oma asiantuntemus tiettäväksi. Tiedeviestintä on arvossaan, ja tieteentekijöiden aktivointimallissa opetuksen ja tutkimuksen rinnalle on kirinyt julkisen palvelutehtävän ja yhteiskunnallisten vuorovaikutussuhteiden hoitaminen.
Sotien välisen ajan professorivaltiomiehistä on kuljettu pitkä matka nykypäivään. Kaukana ovat ajat jolloin tiede ja valta voitiin liittää toisiinsa yhtäläisyysmerkein, ja kun sekä tieteentekijöinä että poliitikkoina arvostetut ja profiloituneet päätöksentekijät takasivat suoran linkin poliittisten päätöksentekijöiden ja akateemisen maailman välillä.
Poliittiseen päätöksentekoon osallistumisesta on sittemmin muodostunut urapolku, jolle moni hakeutuu jo nuorella iällä. Näkökulmien, kokemusten ja taustojen kirjo on näin ilahduttavasti lisääntynyt, mutta samalla tutkitun tiedon ja päätöksenteon välinen välitön side on heikentynyt.
Tieteen viimeisimmät saavutukset eivät enää välity Arkadianmäelle tai valtioneuvoston linnaan yhtä suoraviivaisesti kuin professoripoliitikkojen aikakaudella.
Myös tutkitun tiedon ja tutkijoiden määrä on kasvanut merkittävästi, joten omien tutkimustulosten tekeminen tunnetuksi vaatii aikaa ja vaivaa. Tutkijoita koulutetaankin varsin aktiivisesti tiedeviestintään ja opetetaan ottamaan paikkansa esimerkiksi sosiaalisen median keskusteluissa ja palveluissa.
Vaikka subjektiivinen tiedonintressi usein ohjaa tutkijan mielenkiintoa, tutkimusta tehdään kuitenkin palvelemaan ei vain tutkijaa ja tutkijayhteisöä vaan laajasti koko yhteiskuntaa.
Yhä useampi asiantuntija pohtiikin, miten saisi viestinsä välitettyä myös yliopistojen tai tutkimuslaitosten seinien ulkopuolelle. Yksi suosittu ja usein myös suositeltu vastaus on sosiaalinen media. Yhä useammalla tutkijalla ja tutkimushankkeella on Twitter-tili, Facebook-profiili, blogi ja viestintäsuunnitelma.
Myös rahoittajat arvostavat tiedeviestintää ja tutkijoiden näkyvyyttä. Maksaja haluaa varmistua jo hakuvaiheessa siitä, että tulokset saatetaan julkisuuteen ja että hakijalla on valmiudet tähän. Enenevässä määrin yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen taidot ja kokemus otetaan huomioon myös yliopistojen tehtäviä täytettäessä. Sitä, että on valmis avaamaan ja puolustamaan tutkittua tietoa julkisuudessa, on opittu arvostamaan.
Kolikolla on kuitenkin kääntöpuolensa. Keskustelukulttuuri somessa voi olla aivan toista kuin tutkijayhteisön sisällä. Akateeminen maailma valmentaa hyvin rakentavaan kritiikkiin, sillä debatit tutkimuksen lähtöolettamuksista, metodeista ja johtopäätöksistä ovat tutkijan arkipäivää. Intoa viestiä tuloksista julkisuudessa lannistaa kuitenkin helposti pelko siitä, millaisen vastaanoton omien näkemysten esittäminen saa julkisuudessa.
Moni pohtii, astuako sosiaalisen median miinakentälle, jossa vastassa ovat pahimmassa tapauksessa trolliarmeijat ja elämäntapakriitikot? Omaanko riittävästi taitoa ja paksun selkänahan, vai vaatiiko aktiivinen osallistuminen julkisuudessa käytävään keskusteluun liikaa? Harva kuitenkaan on niin paksunahkainen, etteivät esimerkiksi henkilöön käyvät hyökkäykset tuntuisi missään.
Hyvä ja kannustettava pyrkimys tuoda tutkittua tietoa julkisuuteen niin suuren yleisön kuin päättäjien kuultavaksi saattaa tyrehtyä alkuunsa. Pahimmillaan somekohujen ja vihapuheen välttely saattaa näkyä jopa tutkimusaiheiden valinnassa. On turvallisempaa jättää kuuma peruna koskematta, sillä tutkittavaahan maailmassa riittää.
Jos pelko saa tutkijan varomaan tiettyjä aiheita, vaikeutuu tutkitun ja tarpeellisen tiedon välittyminen päätöksentekoon entisestään. Usein ne kiistellyimmät aiheet vaatisivat kipeimmin tutkittua tietoa keskustelun tueksi.
Vaikka oman asiantuntemuksen ja näkemysten julkinen esittäminen saattaa tuntua pelottavalta, on se kuitenkin ennen kaikkea mahdollisuus tuoda tutkittua tietoa saataville, käydä avartavia keskusteluja ja törmätä uusiin näkökulmiin joskus liiankin tutuksi tulleen aiheen tiimoilla. Kilpailun kiristyessä se on tutkijalle monessa suhteessa myös elinehto.
Jenni Karimäki on yliopistonlehtori ja erikoistutkija Eduskuntatutkimuksen keskuksessa Turun yliopistossa.