Kansallisooppera, presidentin virka-asunto Mäntyniemi, Helsingin musiikkitalo, metro, eduskuntatalo, valtatiet ja monet muut suuret julkiset rakennushankkeet. Mikä näitä yhdistää? Ainakin se, että rakentamisten tai korjausten todelliset kustannukset ovat ylittäneet pahimmillaan moninkertaisesti sen, mitä hankkeita hyväksyttäessä niihin on arvioitu tarvittavan rahaa.
Parhaillaan työn alla on olevan eduskunnan peruskorjauksen arvioitiin maksavan noin sata miljoonaa euroa ja vievän viisi vuotta. Nyt näyttää (Kauppalehti 1.2.) siltä, että rahaa hupeneekin 300 miljoonaa euroa ja että työt kestävät kymmenen vuotta.
Eduskuntatalon korjaamiskustannusten kasvua perustellaan sillä, ettei töitä aloitettaessa tiedetty, mitä eteen tulee. Vanhojen rakennusten korjaamisessa tämä riski on aina olemassa.
Kustannusarvion kohoaminen peräti kolminkertaiseksi alkuperäisestä kertoo kuitenkin enemmän jostain muusta kuin eteen tulleista yllätyksistä.
Tällainen kustannusarvioiden ylitys on osoitus joko ammattitaidottomuudesta tai kansalaisten suoranaisesta sumuttamisesta.
Suurten rakennushankkeiden talousarvioiden reippaat ylitykset kertovat yhdestä maan tavaksi kutsuttavasta ilmiöstä.
Kysymys on siitä, että hankkeille haetaan hyväksyntä ilmoittamalla niiden kustannukset todellisuutta pienemmiksi. Kun työt aloitetaan, tilaajalle ei jää muuta mahdollisuutta kuin antaa lisää rahaa töiden loppuunsaattamiseksi.
Koska kyseessä on julkinen rakentaminen, suoraa vastuuta tällaisista virheistä ei ota kukaan, mutta välillisesti ne kaatuvat kaikkien kansalaisten maksettaviksi. Tällainen peli on aika viheltää poikki.