Vaikka satavuotias SAK on vankalla pohjalla, järjestö on välitilassa, Vanhat rutiinit eivät enää riitä.
Suomen ammattiliittojen keskusjärjestö SAK voi viettää satavuotisjuhliaan tänä viikonloppuna pystypäin. Tampereen työväentalolla perustettiin 1907 liike, joka on vaikuttanut suomalaiseen yhteiskuntaan erittäin merkittävästi, vaikka alussa sitä olisi ollut vaikea uskoa.
Ensimmäiset vuosikymmenet olivat vaikeita, toiminta rajoitettua ja jäsenmäärä alhainen. Suomi eli kuohuvia vuosia, ja vasemmistolaiseksi mielletyn ay-liikkeen elintila oli kapea.
Muutos alkoi 1930-luvun lopulla, mutta vasta sotien jälkeen Suomi ryhtyi kehittymään kohti todellista sopimusyhteiskuntaa. SAK:n taival ei ollut tasainen vielä tässäkään vaiheessa; siitä muistuttavat vuoden 1956 yleislakko ja 1960-luvun alun järjestöhajaannus.
Suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisessa SAK:n rooli on ollut aivan keskeinen, ja miljoonan jäsenen voimalla se on selkeästi Suomen suurin etujärjestö. Työntekijöiden järjestäytymisaste on pysynyt korkeana, eikä satavuotiaalla liikkeellä ole pelkoa pohjansa pettämisestä. Silti juhlatunnelma voisi olla parempikin, ja tämä asia huipentui äskeisiin eduskuntavaaleihin ja SAK:n onnettomaan televisiomainokseen. Se mitä todennäköisimmin edesauttoi vasemmistopuolueiden historiallisen huonoa vaalitulosta, vaikka tarkoitus oli aivan päinvastainen. Tilannetaju ja kosketus suomalaiseen sielunelämään näytti pahasti puuttuvan, mikä on ihmeellistä järjestöltä, jonka tavoitteena on juuri olla mukana jäsentensä arjessa.
Nyt etenkin SDP:n tappion syytä etsitään liiasta samaistumisesta "vanhakantaiseen SAK:laiseen voimapolitiikkaan". Käsillä on ilmeinen mielikuvaongelma, joka juontuu ammattijärjestön toimintatavoista. Mitään takavuosien kaltaista järjestökonetta ei myöskään enää ole. Etenkin silloin kun taloudessa menee hyvin, ammattiliittojen jäsenyys alkaa olla enemmänkin rutiinia, jolla haetaan työttömyysturvaa ja palkkatakeita, mutta ei enempää.
Poliittisesti SAK on nyt uudessa tilanteessa. Vasemmisto on jäämässä oppositioon, ja porvaripuolueet muodostavat hallitusta. Esko Ahon porvarihallituksen aikaan ay-liikkeen ja hallituksen välit olivat hyvin jännitteiset, mutta silloin elettiin keskellä lamaa ja kriisitunnelmaa. Nyt asiat ovat vakaalla mallilla, ja keskusta ja kokoomus näyttäisivät lähinnä pyrkivän välttämään vastakkainasettelua. Työreformia ei ole nostettu Atlantin syvänteestä.
SAK:n on valittava roolinsa. Se voi joko tyytyä pysymään roolinsa mukaisesti työmarkkinapöydissä tai se voi aktiivisesti asettautua ikään kuin tulevan hallituksen yhteiskunnalliseksi vastapuoleksi. Jäsenistölle jälkimmäisen vaihtoehdon perustelu voi nykytilanteessa olla vaikeaa. Muutenkin SAK:n on asetuttava uuteen aikaan. Samaa pätee kaikkiin muihinkin ammattijärjestöihin. Monen nuoren alkukosketus työelämään muodostuu pätkätöiden putkesta, mutta perinteisesti ay-liike samaistuu vakinaisten työntekijöiden edunvalvojaksi.
Myös järjestökentällä tapahtuu. SAK:n johtaja Lauri Lyly esitteli juuri kuuden teollisuusliiton suurfuusiota, joka olisi todella iso remontti. Ehdotuksen toteutuminen tai kaatuminen todistaa samalla siitä, kykeneekö SAK uudistamaan itseään. Työnantajapuoli on sen tempun jo tehnyt. Lisäksi puheenjohtaja Lauri Ihalaisen kausi alkaa olla lopuillaan. Hänen seuraajansa joutuu toden teolla sopeuttamaan SAK:ta aikaan, jolloin pöydän toisella puolen istuu kotoisten työnantajien ohella entistä vahvemmin globalisaatio, uhkineen ja mahdollisuuksineen.