Eduskunta juhlii tällä viikolla satavuotistaivaltaan. Yksikamarinen kansanedustuslaitos on juhlansa ansainnut, mutta ennen humua on syytä panna merkille, että talon rahankäytössä on toivomisen varaa.
Satavuotias eduskunta sai kansanvaltaisen muotonsa, kun säätyvaltiopäivät hyväksyi 1.6.1906 uuden valtiopäiväjärjestyksen ja vaalilain. Ensi torstain juhlaistunto ja satavuotisjuhla osuvat oikeaan aikaan, vaikka yksikamarinen eduskunta kokoontui ensimmäisen kerran 23.5.1907.
Kansanvaltainen järjestelmä on Suomessa osoittanut voimansa myös äärimmäisen vaikeina aikoina. Suomi on kehittynyt sadassa vuodessa vakaaksi ja kestäväksi demokratiaksi, jossa hallitukset johtavat maata eduskunnan luottamuksen varassa täyden vaalikauden. Hallitusten keski-ikä oli vain yksi vuosi vielä, kun Mauno Koivistosta tuli pääministeri 1979.
Eduskunta on kuitenkin unohtanut laman jälkeen yhdessä suhteessa pitää jalat maan pinnalla. Kun valtion muut menot ovat kasvaneet vuodesta 1996 lähtien vain runsaat kymmenen prosenttia, eduskunta on samassa ajassa nostanut omia menojaan liki 100 prosentilla.
Eduskunnan menot olivat 1996 noin 43 miljoonaa euroa. Tälle vuodelle on budjetoitu yli 82,5 miljoonaa euroa. Noista luvuista on kaiken lisäksi otettu pois arvonlisäverojen ja valtiontalouden tarkastusviraston osuus, samoin lisätilojen rakentaminen.
Kaikki menopäätökset on eduskunta tehnyt itse oman budjettivaltansa turvin. Ehkä menojen kohtuuton lisäys noin lyhyessä ajassa johtuu juuri riittävän kontrollin puutteesta eli isännättömästä rahasta.
Eduskunta ole vieläkään pohjoismaiden kallein parlamentti, mutta sen on syytä muistaa, ettei Suomen kansakaan ole pohjoismaiden äveriäin. Veronmaksajien harteille ovat tulleet myös kustannukset päätöksenteon merkittävästä laventumisesta, kun Suomi liittyi Euroopan unioniin yli kymmenen vuotta sitten.
Puhemies Paavo Lipponen puolusti Kalevan haastattelussa sunnuntaina aiheellisesti kansanedustajien oikeutta hankkia tietoja ja pitää yhteyttä muiden maiden päättäjiin, myös ulkomailla liikkuen. Edustajien matkoista on kohistu välillä liikaakin. Ylilyöntien varalta lehtien valppautta tarvitaan silti jatkossakin.
Aiheellista on myös seurata kansanedustajien työn määrää ja laatua, mutta poissaolotilastoja tutkimalla työstä ei saa kattavaa kuvaa. Aloitteiden ja puheiden läpikäynti antaa enemmän osviittaa, ja niiden seuranta ei ole vain lehtien oikeus, vaan myös velvollisuus.
Puhemiehen pöydän takaa katsoen eduskunta on haksahtanut liiaksi selontekojen ja ajankohtaiskeskustelujen lumoihin. Vaikka Lipponen toivoo täysistuntoihin lisää aktiivista keskustelua, niin puhemyllystä ilman hallituksen linjausta pitäisi hänestä päästä irti. Asioita pyritään ohittamaan laatimalla niistä selonteko, vaikka hallituksella ei olisi asiaan mitään linjaa tai esitystä.
Lipponen haluaisi muuttaa käytäntöjä myös nostamalla kyselytunnin ajankohtaiskeskustelun areenaksi. Siellä kun ministerit joutuvat kertomaan, millaisia suunnitelmia hallituksella on edustajia kiinnostavien epäkohtien ja pulmakysymysten hoidossa.
Eduskunnasta ensi vuonna luopuvan puhemiehen ajatukset ovat kiinnostavia, mutta turhan hätäisiä. Kokemuksia nykyisistä työmuodoista kannattaisi hankkia pitempään. Lopultakin kun edustajien asiaosaamisen erot kuuluvat parhaiten heidän puheissaan ja näkyvät heidän teoissaan. Ajankohtaiskeskustelut ovat lisänneet kiinnostusta eduskuntaa kohtaan.