Lauantain euroviisujen tylsimpinä hetkinä saattoi jollakulla televisiokatsojalla ajatus harhautua pohdiskeluun, mitä on Eurooppa ja eurooppalaisuus.
Onko sitä euroviisujen isäntämaa Azerbaidzhan, jonka valtavat öljyomaisuudet ovat valuneet muutaman harvan perheen taskuihin ja joka luvalla sanoen ei vaikuta mitenkään erityisen eurooppalaiselta maalta.
Onko sitä Udmurtia, jonka mummot lauloivat itsensä eurooppalaisten sydämiin? Tai Israel, joka kummallista kyllä osallistuu myös urheilussa Euroopan mestaruusmittelöihin?
Maantieteilijät osaavat piirtää Euroopan rajat, mutta Eurooppa poliittisena käsitteenä on kimurantimpi.
Lehtijutuissa Eurooppa pannaan usein synonyymiksi EU:n kanssa, vaikka melkoinen joukko eurooppalaisia maita on yhä unionin ulkopuolella.
Ehkä syynä on se, että EU pyrkii koko maanosan kattavaksi organisaatioksi ja monet ulkopuolella olevista maista uneksivat jäsenyydestä.
Eurooppa on kansojen, kielten ja kulttuurien sekamelska. Tämän toteaminen voi tuntua itsestäänselvyydeltä, mutta kannattaa huomata, että samankokoinen Yhdysvallat on kuin yksi suuri Disneyland tai McDonald’s.
Toki Euroopassakin on vuosisatojen saatossa ollut muutamia yrityksiä alistaa vanha manner yhden valtion alaisuuteen, mutta onneksi ne kaikki päättyivät köpelösti.
”Euroopan Yhdysvalloista” puhuminen on turhaa pelottelua. Vaikka EU ottaisi uusia askelia kohti liittovaltiota, ei kukaan tätä sepustusta lukevista tule kokemaan aikaa, jolloin Utsjoki on sama asia kuin Ulm tai Udinese. Vai luuleeko joku tosissaan, että britit luopuvat itsenäisyydestään / itsepäisyydestään tai saksalaiset tarkasta taloudenpidostaan?
Ei, niin ei tule tapahtumaan, olivat eurooppalaiset paineet millaiset tahansa. On aivan toinen juttu, että enemmistöpäätösten lisääminen on järkevää touhua esimerkiksi ympäristöasioissa. EU:n kaltaisessa sekalaisessa seurakunnassa valtaa on mahdotonta keskittää määrättömiin. Kyse on kuitenkin demokraattisten maiden organisaatiosta, johon kaikki ovat tulleet vapaaehtoisesti mukaan.
Oma lukunsa on yhteisvaluutta euro, josta saadaan toimiva ja luotettava vain jos pelisääntöjä noudatetaan ja valvotaan.
Buranovon babuskat panivat Euroopan mukavasti pakettiin jollotuksensa nimessä: Party for Everybody. Se sopi varsinkin kreikkalaiseen menoon: juhlat kaikille. Mutta juhlilla on se ikävä ominaisuus, että ne loppuvat aikanaan. Kreikan juhlat loppuivat noin kolme vuotta sitten.
Kreikkalaisten lainarahalla järjestetyistä juhlista on saatu se opetus, että juhlat ilman jälkikrapulaa syntyvät vain niiltä, joilla on siihen varaa.
Kreikka ei tietenkään ollut ainoa euromaa, joka arveli muiden maksavan. On kuitenkin suuri ero siinä, miten Irlanti, Portugali ja Italiakin ovat kovisteluun suhtautuneet.
Kreikassa on vallinnut jonkinlainen moraalinen närkästys ulkopuolisen sekaantumisesta demokratian synnyinmaan asioihin. Mainitut kolme muuta ovat – ärräpäitä päästellen – ryhtyneet säästötalkoisiin.
Muitakin opetuksia on saatu. Kun Euroopan asiaa ajava EU piti 2000-luvun ensimmäisenä vuosikymmenenä avointen ovien päiviä, sisään livahti Bulgarian ja Romanian kaltaisia maita, joille opettelu eurooppalaisiin arvoihin on yhä ”työn alla”.
Demokratian ja vapaan markkinatalouden lisäksi eurooppalaisiin arvoihin kuuluvat myös lahjomattomat tuomarit ja virkamiehet sekä vähemmistöjen kunnioittaminen.
Eurooppalainen solidaarisuus on hieno asia. Sitä on valitettavasti käytetty väärin. Kovakalloiset kansakoululaiset joutuivat ennen vanhaan nurkkaan häpeämään. Näin on käymässä nyt Kreikalle.