Elettiin 1980-luvun alkuvuosia Turussa. Opiskelijaillassa soitti jokin uusi gospel-yhtye nimeltä Alabasteri. Kukaan ei tiennyt siitä mitään, mutta musiikki oli vakuuttavaa: melodista, hyvin tekstitettyä, tuoretta.
Näistä vielä kuultaisiin, veikattiin.
Niin kuultiin. Ei niinkään Alabasterista, sillä se lopetti muutaman vuoden jälkeen, mutta yhtyeen musiikin takana olleista Anna-Mari Kaskisesta ja Pekka Simojoesta. Parivaljakon tuotanto yhdessä ja erikseen on mittava. Yksittäisten laulujen lisäksi he ovat tehneet muun muassa messuja ja musikaaleja.
Tänä vuonna tuota 25-vuotista yhteistyötä on juhlistettu yhteisen kiertueen merkeissä. Yksi sen etapeista oli Oulu-gospelissa.
Hittitehdas teki lavan takana laulua
Juhlakonsertin rakenne oli erikoinen, sillä itse juhlakalut kunnostautuivat pysyttelemällä piilossa. Kaksituntisen konsertin aikana Kaskinen oli lavalla korkeintaan yhteensä varttitunnin ja Simojokikin alle tunnin.
Syy oli se, että tämä hengellisten laulujen hittitehdas teki lavan takana laulua yleisöltä pyydetystä teemasta.
Kyseessä ei ollut pelkästään oululaisille varattu erikoisuus vaan näin on menetelty koko kiertueen ajan.
Tämä tuntui turhalta briljeeraukselta, ja tähdet, etenkin Kaskinen, jäivät vähän etäisiksi. Laulu toki syntyi ja esitettiin, eikä se hassumpi ollut, mutta aikaa hiomiseen olisi pitänyt olla enemmän.
Aarniolla on herkkyys tulkita gospel-musiikkia
Säestävänä yhtyeenä toimi Exit ja taustakuorona Et Cetera. Konsertin päävokalistiksi oli kiinnitetty free lance laulajana leipäänsä tienaava Johanna Aarnio, jolla on upea ääni ja oikeanlainen herkkyys tulkita tämäntyylistä musiikkia.
Muutamaan otteeseen kuultiin myös toista upeaa naisvokalistia Mirkka Liimattaa.
Musiikillisesti tämä ratkaisu teki konsertille vain hyvää, sillä Anna-Mari Kaskinen vetäytyi Alabasterin jälkeen tekstintekijäksi eikä hän ole juuri laulanut sen jälkeen. Pekka Simojoki puolestaan laulaa runsaasti, mutta hänen kapasiteettinsa ja vivahteensa eivät ole Aarnion luokkaa.
Yleisö tuntui tyytyväiseltä, vaikka näkikin päivänsankareita odotettua vähemmän. Se lauloi tuttuja lauluja innokkaasti mukana ja tunnelma oli kaikkiaan hyvin lämminhenkinen.
Terapia on kerta kerralta parempi
Oulu-gospelissa oli vuosien tauon jälkeen mukana myös kansainvälinen esiintyjä. Ruotsalainen The Supersonic Minds esitti suoraviivaista vauhtirockia englannin kielellä. Soitto oli hiottu tiukaksi paketiksi, mutta kokonaisuus oli aika vivahteeton.
Samassa konsertissa esiintynyt Kraka soitti periaatteessa samanlaista musiikkia, mutta oli paljon myönteisempi kokemus. Sen soitto ei ollut yhtä hioutunutta kuin ruotsalaisten kollegoiden, mutta sovitukset olivat monipuolisempia ja musiikin sävykirjo sekä tempoina että volyymeina laajempi.
Edellisenä iltana kuultiin vielä raskaamman luokan jytinää, kun lavalla olivat Terapia ja White. Muutaman vuoden välein kuultuna Terapia on joka kerta parempi. Kolmella kitaralla jyräävä yhtye soittaa tiukasti ja suoraviivaisesti. Sooloja on jonkin verran, mutta keskiössä ovat soundin lisäksi laulut. Ne ovat kaukana Simojoki-Kaskinen -tyylistä eivätkä soveltuisi yhteislauluiksi. Mutta omassa lajissaan ne ovat hyviä.
Whiten yritys oli hyvä, mutta mopo karkasi koko ajan alta. Vokaaliosuudet olivat epävireisiä, yhteissoitto takelteli, balanssissa oli toivomisen varaa. Intoa oli vielä selvästi enemmän kuin osaamista soittaa yhdessä, vaikka yksilöinä taitoja näytti kyllä olevan.