Viime torstai 12. joulukuuta 2019 jää historiaan mielenkiintoisena päivänä, joka tuo monenlaista muutosta.
Torstaina oli Suomen uuden pääministeri Sanna Marinin ensimmäinen Eurooppa-neuvoston kokous ja Euroopan keskuspankin tuoreen johtaja Christine Lagarden ensimmäisen pressikonferenssi. Lisäksi Iso-Britanniassa järjestettiin ennenaikaiset vaalit, jonka seurauksena Iso-Britannia tulee eroamaan Euroopan unionista tammikuussa.
Käyn kirjoituksessa läpi näiden tapahtumien merkitystä ensi vuoden kannalta.
Riitaisat EU-maat eivät saanet sovittua seuraavasta budjetista eivätkä ympäristötavoitteista. Riita koskee sitä, miten budjetti rahoitetaan, kun Iso-Britannia lähtee.
Saksa ja muut nettomaksajat vastustavat maksujen kasvattamista. Jos budjettia ei kasvateta, pitää puolestaan priorisoida maataloustukien, tukirahojen ja EU:n uusien vastuiden välillä.
Lisäksi Puola blokkasi neuvoston tavoitteen asettaa EU:n tavoitteeksi hiilineutraalius vuoteen 2050 mennessä. Toisaalta seuraavan budjetin tukirahat on ehdollistettu ympäristötoimille, joten Puolakin hyväksynee ympäristötavoitteet, kun niitä käsitellään seuraavan kerran ensi kesänä.
Tavoitteiden lisäksi EU-maiden tulisi aktiivisesti vähentää yliriippuvuutta. Ympäristöaktivisti Greta Thunbergin mukaan ilman merkittäviä toimia kunnianhimoiset tavoitteet ja puhe “green new dealista” jää pelkäksi PR-tempuksi.
Euroopan keskuspankin EKP:n johtaja Christine Lagarden kertoi torstaina, että EKP aloittaa rahapolitiikkansa strategisen uudistamisen, jossa korostetaan esimerkiksi ympäristöä ja eriarvoisuutta. Tämän vastapainoksi Lagarde vaati euromailta toimia investointien käynnistämiseksi, jotta EKP:n ja euromaiden toimet tukisivat toisiaan.
Aktiivista finanssipolitiikkaa vaatii kasvava joukko tutkijoita, sillä EKP:n poikkeuksellisten toimien tehokkuus vähenee samaan aikaan kun niiden taloudelliset ja poliittiset riskit kasvavat.
Komission uuden puheenjohtajan Ursula von der Leyenin on määrä antaa keväällä esitys euroalueen finanssipolitiikan sääntöjen uudistamisesta. Tiettävästi talouskomissaari Paolo Gentiloni valmistelee esitystä, jossa vihreät investoinnit jätetään laskematta nykyiseen alijäämäsääntöön. Tämä mahdollistaisi euromaille suuremman finanssipoliittisen liikkumavaran.
Vaikka Suomi suhtautuu nuivasti Euroopan integraatioon ja euroalueen uudistamiseen, Marinin uuden sukupolven punamullalle voi olla vaikeaa olla kannattamatta esitystä, joka sallisi suuremmat julkiset investoinnit ympäristöystävälliseen rakennemuutokseen.
Iso-Britannian vaaleissa konservatiivit saivat suurimman vaalivoiton sitten Margaret Thatcherin kulta-aikojen ja työväenpuolue suurimman tappion sitten 1930-luvun.
Kuten vuoden 2016 EU-kansanäänestyksen ja Yhdysvaltain presidentinvaalit, nämäkin vaalit ratkaisi valkoiset duunarit. He äänestivät työväenpuolueen sijaan Boris Johnsonia.
Johnson sai vahvan mandaatin politiikalleen, jota leimaa tunteellisuus, vaihtoehtoiset faktat sekä hyökkäily vähemmistöjä, mediaa, parlamenttia ja oikeuslaitosta vastaan.
Kun tästä on tulossa uusi normaali, on oleellista kysyä, miksi juuri duunarit haluavat lisää tällaista politiikkaa. Syrjäseutujen työpaikkojen hävitessä nuoriso muuttaa metropoleihin. Maahanmuutto ja pakolaisten auttaminen lisäävät entisestään valkoisten duunarien kokemaa eriarvoisuutta sekä kulttuurista ja demografista paniikkia.
Taustalla on kriisi, jonka ilmentymiä kansallismielisyys sekä maahanmuuton, eliitin ja globalisaation vastustaminen ovat.
Boris Johnsonia äänestivät perusduunarit, jotka kannattavat korkeampia palkkoja ja hyvinvointivaltiota, mutta jotka ovat myös sosiaalisesti konservatiiveja ja kannattavat brexitiä.
Johnson ei edusta heitä, mutta uusi konservatiivinen identiteettipolitiikka puhuttelee heitä työväenpuolueen Jeremy Corbyniä enemmän.
Corbynin lisäksi maltilliset konservatiivit tekivät virhearvion. Jos työväenpuolue ja maltilliset konservatiivit olisivat kampanjoineet uuden kansanäänestyksen sijaan maltillisen brexitin puolesta, Johnson olisi tuskin voittanut näin selvin numeroin. EU-maat voivat puolestaan miettiä tykönään, olisiko niiden kannattanut edistää enemmän Theresa Mayn diilin läpivientiä, joka olisi säilyttänyt läheisemmät suhteet unioniin.
Iso-Britannian vaalit osoittavat, miten vaikeaa on asettaa yhteen globaalit ympäristötoimet ja globalisaation runtelemien perusduunareiden eksistentiaalinen kriisi. Riitaisessa tilanteessa kansalliset intressit voivat hyvin jyrätä kunnianhimoiset ilmastotavoitteet.
Vaikka tutkijoiden konsensus ympäristötoimien ja aktiivisemman finanssipolitiikan puolesta kasvaa, kuuntelevatko poliitikot?
Eurokriisin aikana EKP:n johtaja Mario Draghi esti euron hajoamisen, kun poliitikot eivät saaneet päätöksiä aikaan.
Olisi läntisten demokratioiden irvikuva, jos kansallismielisen ja demokraattisen umpisolmun seurauksena teknokraattinen EKP joutuisi ottamaan päävastuun myös ympäristöteoista.
Antti Ronkainen on poliittisen talouden tutkija Helsingin yliopistossa.