Työttömyys, verotus, tuloerot ja kestävyysvaje. Siinä on neljä asiaa, jotka ratkaisevat Suomen suunnan. Näistä asioista keskustellaan hieman eri muodoissa myös markettien eteisissä, kun kansanedustajaehdokkaat ja kansa kohtaavat.
Ne purkautuvat puheessa ruuan hintana, eläkeindeksinä, työttömyysturvan tai asumistuen tasona, säästöinä ja leikkauksina.
Työttömyys on viime kuukausina helpottanut. Emme ole nähneet joukkotyöttömyyttä, vaikka finanssikriisi ja bruttokansantuotteen romahdus säikäyttivät perusteellisesti 2008. Kituuttaen on tultu ylös, vaikka taantumaa edeltänyttä tasoa ei ole onnistuttu vielä saavuttamaan.
Talous joka tapauksessa kasvaa, mutta miljoonan euron kysymys on, riittääkö se. Palkansaajien verotus on vuosien varrella keventynyt ja pitänyt yllä reipasta kulutusta.
Nuorten syvätyöttömyys on kuitenkin muuri, jota on vaikea murtaa. Jos siinä ei onnistuta, seurauksena on syrjäytymiskierre ja vielä kalliimpi lasku.
Laskunmaksu on jo alkanut, sillä ennätysmäärä nuoria ihmisiä jää joka päivä mielenterveysongelmien takia työkyvyttömyyseläkkeelle. Aivan näin näköalaton ei tulevaisuus saisi olla.
Näköalattomuus ja tunne ulkopuolisuudesta saivat arabimaissa aikaan voimakkaan nuorisosta kumpuavan vallankumouksen. Meillä se voi purkautua toisin keinoin. Sukupolvien välinen vastakkainasettelu ei ole ohi, se vain kärjistyy, vaikka prekariaatti ei pärjää määrässä suurille ikäluokille.
Huolestuttavia merkkejä on ollut ilmassa pitkään. Jo toistakymmentä vuotta sitten tiedettiin, että työttömyys ja syrjäytyminen periytyvät sukupolvelta toiselle. Pelkkä hyvä talouskasvu ei ole korjannut asiantilaa.
Kestävyysvajeen paikkaus tietää veronkorotuksia, säästöjä ja vyönkiristystä. Tässä suhteessa puolueet ovat olleet rehellisiä. Mikään puolue ei ole luvannut, että mikään ei muuttuisi. Korjauskeinotkin ovat varsin samantapaiset, vain sopan koostumus ja mausteseoksen vahvuus vaihtelevat.
Syvä kansainvälinen taantuma jättää aina jälkensä. Keskivertokansalaisen tulotaso voi vuosiksi jäädä aiempaa alhaisemmaksi. Silloin tavalliselle ihmiselle on merkitystä, onko verotus progressioon vai kulutukseen painottunutta. Pohjoismaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa on totuttu ajattelemaan, että tasaverotus on epäoikeudenmukaista, mutta progressio oikeudenmukaista. Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen, sillä vain osa valtion tuloista kerätään progressioon pohjautuvalla ansiotuloverotuksella.
Entistä useampi pitää perusturvaa liian matalana. Pullonkaulaksi on tullut tukien ja pienen palkkatyön yhdistäminen. Palkkatyöllä saatava lisätulo vaikuttaa kohtuuttomasti tukiin, jolloin palkkatyö voi romahduttaa talouden, kun tuet pienenevät. Surullisen kuuluisa esimerkki tästä on toimeentulotukea saavien perheiden lapsilisäleikkuri.
Olisiko seuraavan rakennemuutoksen paikka siinä, että rakenteita joustavoitettaisiin? Yhteiskunnallisten palvelujen ja tukiverkostojen pitäisi helpottaa ihmisten elämää ja arkea, ei vaikeuttaa ja kepittää. Pelisääntöjen pitäisi olla selkeät, yksinkertaiset ja työntekoon kannustavat. Se ei voi eikä saa olla mahdoton yhtälö.
Yksi asia on varma. On itsepetosta haikailla paluuta entiseen. Niin ei tapahdu, sillä talouskriisit muuttavat aina rakenteita. Niin kävi 1990-luvun laman jälkeen ja niin käy nytkin. Muutos pankkisektorilla on tästä tyyppiesimerkki. Nokia antaa 2010-luvulla tuoreet koelaboratorio-olosuhteet siitä, miten ict-teollisuuden murros vaikuttaa rakenteisiin.
Rakennemuutos ei lohduta niitä, jotka joutuvat luoman arkensa uudestaan, etsimään uuden työpaikan, myymään kotinsa ja muuttamaan muualle.
Kaikki muutos ei ole pahasta, vaikka sitä voi nyt olla vaikea uskoa. 5--10 vuoden päästä nähdään, miten asiat Suomessa muuttuivat ja miten syvät arvet muutoksesta jäivät.