”Flashmob Hietsussa puolustaa naisten oikeutta riisua paitansa.” Näin kertoi Helsingin Sanomat kesäkuun alussa. Lukijan tehtäväksi jäi tietää, mikä on flashmob ja mikä Hietsu.
Otsikko paljastaa sanomalehden tekemisestä paljon. Yleisöä houkutellaan jutuilla, joihin on uhrattu vain niukasti vaivaa ja ajattelua.
Pahimmillaan otsikkoriville ahdetaan klikkausten toivossa tapahtumamainos ja ripaus seksiä ja kapinaa. Jos toimituksen taidot loppuvat kesken, avuksi otetaan arkikieli ja lainasanat.
Median riippumattomuuteen kuuluu oikeus päättää sisällöstä ja tyylistä. Yleisö voi korkeintaan uneksia asettavansa rajoja. Jupinan vaikutusta ei kannata yliarvioida.
Journalismin leimaaminen yhden otsikon perusteella on epäreilua. Suomessa lukijoita hemmotellaan edelleen huolellisilla reportaaseilla ja uutiskuvilla maailmalta. Media tuo eteen ihmisiä, ilmiöitä ja ympäristöjä, joista uteliainkaan ei tiedä mitään. Hyvää perusjournalismia tehdään myös kotimaan aiheista.
Median työkenttä on loputon. Aina jossakin jaetaan valtaa, tehdään väärin, iloitaan onnesta tai keksitään uutta, joka korvaa vanhan. Jos eteenpäin ei huvita katsoa, menneestä voi kertoa ainutlaatuisesti.
Hyvä journalisti ei luota muistiin, vaan tarkistaa. Hän päivittää tietopohjaansa ja ehtii kiireessäkin epäillä kuulemaansa. Kriittisyys on hyvän toimittajan verenkierrossa, kyynisyys ei.
Tasokkaan jutun takana on monta työvaihetta, joista yleisö näkee vain lopputuloksen. Idean kehittely ja kysymykset, joihin juttu vastaa, ovat näyttöjä toimituksen ammattitaidosta.
Osaava toimittaja hallitsee työnsä ilman paniikkia. Heikompi on kuin kokki oudossa keittiössä: hän sekoittaa satunnaisista aineksista tuotoksen, joka rönsyilee kokoamatta olennaista. Tekeleestä ei löydy punaista lankaa, josta sitoisi otsikon.
Epäonnistumisille on monta selitystä. Uutiskilvan ja kiireen yhdistelmä vie työrauhaa ja laskee rimaa. Jutut ovat tasalaatuisia ja tylsyyteen saakka samanlaisia kuin naapureilla.
Laadussa näkyvät myös toimituksen sisäinen työnjako ja osaamisen ongelmat. Jos toimittajia kierrätetään vimmaisesti tehtävästä toiseen, syvää osaamista ei pääse karttumaan ja virheiden riski kasvaa. Epäonnistuminen on lähellä, kun kokematon toimittaja jätetään yksin vaativan tehtävän kanssa.
Eduskuntavaalien alla tämä näkyi. Kun tutkijalta pyydetään vastausta jättimäiseen, jäsentymättömään kysymykseen, jo haastattelutilanteessa hirvittää, miten kaukana on johdonmukainen valmis teksti.
Haastateltavan vastuu jutun oikeellisuudesta kasvaa silloin, kun politiikan toimittajaksi on istutettu henkilö pari viikkoa ennen vaalipäivää ja pohjatiedoissa on pahoja puutteita. Sitaattien tarkistaminen muistuttaa jutun uudelleen kirjoittamista tai aihion parsimista niin, että lopputuloksesta saadaan kelvollinen. Halu auttaa ylittää ammatilliset rajat.
Hyvä toimittaja tunnistaa, milloin tarvitsee juttuunsa asiantuntijaa ja tunnistaa myös, kuka on asiantuntija. Parhaimmillaan vuoropuhelu hyödyttää sekä mediaa että tiedeyhteisöä. Tutkijat vahvistavat tiedolla ja uusilla näkökulmilla julkista keskustelua. Terävillä toimittajilla on inspiroivia kysymyksiä, jotka vievät tutkijoiden ajattelua eteenpäin.
Tieteentekijöillä on opittavaa journalistien ytimekkäästä ilmaisusta. Toisaalta toimittajat voisivat ottaa vinkin tieteen kielestä ja vähentää minä-sanan käyttöä. Näin ainakin, jos halutaan vaalia journalismin uskottavuutta ja hillitä turhamaisuutta.
”Sehän oli vain verkossa” on tuttu yritys vähätellä kehnoa juttua. Pyrkimys pitää verkkolehti erillään painetusta on menneestä maailmasta. Aivan kuin pankki pyytelisi asiakkailta ymmärrystä epäluotettaville verkkopalveluille vetoamalla siihen, että konttoreissa homma toimii. Brändi on sama ja luotettavuuskriteerit yhtä korkeat riippumatta siitä, millä alustalla tuote tarjoillaan.
Hyvässä toimituksessa – kuten tutkijayhteisössäkin – omaa tekemistä uskalletaan arvioida ja palautteen arvo ymmärretään. Rohkeus itsekritiikkiin ja avoimuuteen on menestymisen edellytys.
Työyhteisön monipuolisuus on toinen olennainen vahvuus. Samanmielisten porukassa on turvallista tehdä töitä, mutta kehittyminen pääsee vauhtiin vasta, kun erilaiset ihmiset kohtaavat.
Toimituksissa kokeneilta opitaan käytännön niksejä, tapahtumien pitkiä kaaria ja suhteellisuudentajua. Kun käytäntöjä määritellään ääneen, heikkouksia on helppo havaita. Erityisesti joukkueen uusimmilla on paikka kyseenalaistaa näkemäänsä.
Työllään journalisti maalaa kuvaa ihmisestä ja maailmasta. Sivutuotteena hän kertoo itsestään. Jos kiire kampittaa, jälki on suttuista. Jos eväitä on monipuoliseen ajatteluun ja kunnianhimo kohdallaan, työ voi olla taidonnäyte. Sellainen masterpiece.
Karina Jutila on yhteiskuntatieteiden tohtori ja e2 Tutkimuksen johtaja.