Joulupukki istuu mielipaikallaan ikkunan ääressä ja katselee pihan yli metsään. On vielä hämärää, viimeiset tähdet vasta kalventuvat aamutaivaalla kun aurinko jo aloittelee vaivalloista nousua vaaran takaa.
Pukki huokaa, nousee ylös, kävelee tuvan poikki, on selaavinaan lahjatoivomuslistoja, sytyttää kynttilän, huokaa uudelleen ja palaa ikkunan ääreen.
Hellan ääressä puuroa keittelevä muori kääntyy pukin puoleen ja sanoo lempeällä äänellä: "Minä arvaan, rakas pukki. Sinun tekee mieli lähteä vähän vaeltamaan, mutta et tohdi sanoa sitä ääneen minulle."
"Mistä tiesit", kysyy pukki ihmeissään?
"Huokauksesi kestosta ja keveydestä. Aatto ei vielä ahdista sinua, mutta olosi on muuten levoton. Sinun pitää päästä vähän tuulettumaan."
"Hyvinpä minut tunnet, vaikka vasta vietimme naavahäitä. Mutta totisesti, tuntuu siltä kuin tuuli puhaltaisi toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos."
"Mene nyt. Mutta palaa ajoissa, sinulla on illalla palaveri ylitonttujen kanssa."
Pukkia ei tarvitse kahdesti käskeä. Se kietaisee nutun harteilleen, panee pipon päähänsä, nappaa repun eteisen nurkasta, astuu ulos pirtistä, kiinnittää sukset huopikkaisiin ja lykkii kasvot loistaen metsän uumeniin.
Muori katselee pukin katoavaa selkää yhtä aikaa hellästi ja huolestuneesti. "Tästä ei hyvää seuraa. Vasta ensimmäinen joulukuuta, ja miesparka on noin levoton. Minne lie menossa, kunhan ei vain Luostolle."
Pukki hiihtää perinteisellä tyylillä. Ennen se kuvitteli aina olevansa Isometsä tai Kirvesniemi, mutta sattuneista syistä se on nyt olevinaan Aino-Kaisa Saarinen.
Pari tuntia aikkuna sivakoituaan pukki pysähtyy korkean kuusen alle ja alkaa huhuilla: "Kuukkeli, onnen lintu, missä sinä olet, sielun lintu, tulehan tänne."
Hetkessä kuukkeli lehahtaa paikalle.
"Tervehdys, vanha ystävä. Menehän nyt siihen kohtaan oksaa, mihin viimeksi jäimme."
Kuukkeli nousee siivilleen ja tovin kuusta kaarreltuaan istahtaa melkoisen ylhäällä huojuvalle oksalle.
"Noin korkealla. No hyvä, taidamme päästä tänään loppuun", tuumaa pukki ja alkaa laskea.
"Seitsemänsataatuhattaneljäkymmentäkaksi, seitsemänsataatuhattaneljäkymmentäkolme..."
Kuukkeli ei kysy mitään, mutta sen silmistä voi lukea säälin ja kummastuksen: miksi ihmeessä tuo vanha äijä laskee kuusen neulasia jo kymmenettä vuotta?
Kuukkeli eikä kukaan muukaan voi aavistaa, millaisen järkytyksen neulastenlasku-urakan päättyminen tuo Korvatunturin ja koko Suomen elämään.
Tästä ei hyvää seuraa. Vasta ensimmäinen joulukuuta, ja miesparka on noin levoton. Minne lie menossa, kunhan ei vain Luostolle.