Nykypolitiikan teko on aivan liian helppoa. Voit luvata kuut taivaalta. Nuorille, lapsille, vanhuksille, sairaille, sotaveteraaneille ja vaikkapa syrjäytyneille. Sitten voit vielä luvata mojovat veronalennukset kaupanpäällisiksi. Vilkastunut elinkeinoelämä ja kysyntä parantavat työllisyyttä ja se tuo lisää rahaa yhteiskunnan kukkaroon. Lupaukset on katettu. Voit jäädä kaikessa rauhassa odottelemaan hyvää äänisaalista.
Enkö voisi päästä jälki-ilmoittautuneena jonkin listan ehdokkaaksi? Menoja lisää ja verot alas. Priorisoinnit ja muut hömpötykset romukoppaan ja palveluja tilalle. Ei ollenkaan paha!
Vaalikeskusteluja seuratessa tuntuu, että joulupukki on sittenkin olemassa, kylläkin pulkka on juuttunut kinoksiin, koska pukki kulkee muutaman kuukauden myöhässä.
Jokin tässä yhtälössä kuitenkin mättää. Eivät nämä asiat olleet ennen näin helppoja. Ehdokkailla on lokoisat päivät, kun he sanovat, että uudistukset katetaan veronalennuksilla. Ennen ne piti kattaa verojen korotuksilla. Pitäisikö nokittaa ja luvata vielä enemmän menojen katteeksi veronalennuksia?
Ajattelulla on tieteellinen perustansa. Kansantaloustieteilijä kaivaa esille muun muassa reaganismin ohjenuorana olleen Lafferin käyrän. Lyhykäisyydessään se tarkoittaa sitä, että jos veroaste on nolla, on myös yhteiskunnan saama verotulo tietenkin nolla. Jos taas veroaste on sata, on lopputulos ihan sama. Kukaan ei tee työtä tai mikään firma ei toimi, jos yhteiskunta nappaa kaiken tuoton.
Näiden pisteiden välillä on kaunis käyrä, jossa veroja nostava yhteiskunta saa yhä suuremman veropotin, kunnes saavutetaan raja-arvo, kyllästymispiste, jolloin yhteiskunnan kokonaisverot alkavat vähentyä.
Taloustieteilijät ovat kuitenkin eri mieltä käyrän soveltamisesta.
Suurin ongelma on, että emme pysty varmasti sanomaan, millä kohdalla käyrää olemme. Lopputulos voi olla aivan päinvastainen asemasta riippuen. Siihen vaikuttavat myös monet muut tekijät. Mikä on suhdanteen vaihe? Emme myöskään ole yksin tässä maailmassa. Tuntemattomia tekijöitä on pilvin pimein.
Kansantaloustieteilijä varoittaa vaalilupauksista. On liian helppoa verhoutua tulevaisuuden lisätuloihin, joista kukaan ei tiedä mitä ne ovat.
Edelleenkään ei ole muita keinoja rahoittaa yhteiskunnan lisämenoja kuin etsiä määriteltäviä lisätuloja tai vähentää muita menoja. Jos taas lisämenot rahoitetaan lainoilla, tarkoittaa se vain sitä, että ne siirretään maksettavaksi joskus tulevaisuudessa. Viime kädessä kaikki joudutaan edelleenkin muuntamaan euroiksi ja katsomaan, mitä viivan alle jää.
Mitä tapahtuu, jos kaikki meneekin tosi huonosti? Mitä vaikuttaa syttymässä oleva Irakin sota Suomen työllisyyteen? Jos käykin niin, että verot laskevat ja työllisyys pysyy ennallaan tai laskee? Miten silloin rahoitetaan yhteiskunnan nykyiset palvelut? Entä nämä lisäpalvelut? Entäs jos tulee kunnon öljykriisi? Jos inflaatio lähtee laukkaamaan? Miten sota vaikuttaa kännykköjen myyntiin?
Jäitä hattuun. Joulupukkia ei ole olemassa ja ikiliikkujaa ei ole keksitty.
Olkoon! Pitäkää ehdokkaanne ja hikiset listanne. En taida pyrkiä sinne.
Mutta kysykää ehdokkaaltanne, millä mikin lupaus rahoitetaan. Oikeasti. Hyvä ehdokas sanoo sen. Ja tivatkaa myös ehdokkaalta mitä palvelua hän parantaa. Älkääkä ainakaan uskoko, jos hän sanoo, että monia tai kaikkia.