Jouluseimien rakentelu on yleismaailmallista puuhaa. Betlehemin köyhä seimi halutaan rekonstruoida jokapuolella kautta kristikunnan, ja mitä ylellisemmin sen parempi.
Katolisissa maissa on ollut pitkään tapana tehdä tai teetättää taitavin käsin näyttävä seimi pienintäkin kappelia koristamaan. Italiassa hanke on saanut suorastaan kansanliikkeen luonteen. Järjestetään suuria seimikilpailuja, joissa maakunnat taistelevat seimentekotaidoissa.
Roomassa, Piazza del Popololla, on jouluaikaan palkittujen seimien näyttely, ja täytyy sanoa, että tulokset ylittävät rohkeimmatkin kuvitelmat. Nykytaiteilija voi vain takoa kateellisena otsaansa. Viime vuonna joku oli keksinyt sijoittaa voittoseimensä tykötarpeineen sputnikin näköiseen pelti- ja lasikuplaan, joka keikkui muutaman metrin korkeudella vieterinsä varassa. Pelotti kun katsoi sitä. Pelotti milloin kristikunnan keskeinen symboli putoaa alas.
Pohjoismaissa ja muuallakin juostaan katsomassa tavaratalojen ikkunoita, niiden kestävyyttä koettelevia animoituja kaupallisia maneereja jouluhybriksen kohotteeksi. Mutta huokailu ja hurmos Vatikaanin eteen vuosittain kohoavan, joka vuosi erilaisen suurseimen edessä voittaa puolelleen enemmän jäätyneitä sydämiä kuin mikään lähetyssaarna. Sitä tullaan katsomaan kristikunnan kaikista kolkista ja siitä tehdään kopioita aina Indonesiaa myöten.
Ja sanotaan: tämä on viimeistä huutoa seimirintamalla. Hybris seimen ympärillä on sellainen että paavin on todellakin lopulta julistettava joulurauha!
Millainen olisi minun jouluseimeni, jos vihdoinkin saisin sellaisen tehdä, aivan omaehtoisesti, en ainoastaan miellyttämään ja silti täydellä sydämellä.
Olen toki jo muutaman seimen elämässäni tehnyt, mutta niissä kaikissa on ollut ikävä kertakäyttöluonne. Seimen viskaa mielellään pois rapistuneen joulukuusen kanssa. Pitäisi pystyä tekemään sellainen asetelma, että sitä kehtaisi katsoa ensi vuonnakin.
Toisaalta seimen rakentamiseen kuuluu juuri kierrätyksen ja kertakäytön juonne. Perinteisesti kai toivotaan että seimenrakentaja vuosi toisensa jälkeen tunnustaa uskovansa ainakin johonkin seimeen liittyvään. Edes itseilmaisuun. Toivoo että jouluna tuijotettaisiin muutakin kuin ruutuja. Me katsomme ruutuja ja päätteitä päivittäin aivan kuin uskoisimme uuden messiaan tulevan ulos jostakin näistä ruuduista kimaltavassa pikselikaavussaan.
Minun asetelmassani ei olisi ihmistä eikä ihmisen kuvaa. Ei minkään tabun vuoksi, vaan ainoastaan siksi että ihminen, vahasta tai lihasta tai väristä tehty on usein asetelman heikointa tekoa. Ihmisen korvaisi kulloinkin tarvittava, häneen liittyvä esine. Esimerkiksi Josefin, kirvesmiehen paikalla olisi hänen mestarillisesti vuolemansa rotanloukku.
Mariaa symboloi usein lilja, sinänsä kaunis mutta ei kestä montaa vuotta. Pitäisi rakentaa jostain uudesta, kestävästä aineesta avattava sydän, jonne voisi kätkeä kirjoitettua ja kirjoittamatonta. Esirukouksia ymmärrystä, myötätuntoa.
Jeesus-lapsen kohdalla olisi pelkkää valaistua tyhjää. Ei mitään kapaloitua. Ja lepo.
Jossain taustalla kolme passia ja kulkulupaa, joilla pakolaisperhe pääsisi liikkumaan ilman hankaluuksia rajoilla.
Alkaa olla aika paljon tavaraa. Silti pitäisi vielä saada mahtumaan köyhyys ja katottomuus. Sillä juuri köyhyyttä - pakolaisuutta, piiskattua aasia - rikkaiden, viisaiden, vallanpitäjien ja heidän alamaistensa on tänään kumarrettava, että tuntisivat edes etäisesti muinaisen seimen lämmön.
Kirjoittaja on Ranskassa asuva suomalainen kuvataiteilija.