Kuhmon Kamarimusiikissa päivittäinen tarjonta on ylenpalttisen runsasta. Konsertit alkavat aamupäivällä ja jatkuvat yömyöhään.
Joskus Kuhmoa onkin helpointa hahmottaa yhden illan, jopa yhden konsertin kautta. Konsertti voi muodostaa paikallisen mikrokosmoksen niin hyvässä kuin pahassa. Näin tapahtui myös myöhään perjantai-iltana, jolloin maantieteellisenä teemana oli Italia.
Voisi kuvitella, että kun aloitetaan Arcangelo Corellin Joulukonserton g-molli op. 6 nro 8 kaltaisella hitillä, Kuhmo-talon lavalta sataisi kultaa ja mirhamia. Joulu tosiaan tuli, mutta tällä kertaa ilman lahjoja.
Sinänsä pätevällä soitinyhtyeellä ei ollut omintakeista lisättävää tasavarman menon päälle. Corelli ilman uudistavaa särmää kääntyy itseään vastaan. Tyhjän kelausta ei kukaan jaksa kuunnella.
Aivan eri tyyliin taivutteli myöhemmin tanskalaishuilisti Janne Thomsen Antonio Vivaldin Huilukonsertossa g-molli RV 439 lisänimeltään "Yö". Konsertto on tarkoitettu esitettäväksi kamariorkesterin kanssa, joten se, että säestävässä sekstetissä fagotti oli korvattu alttoviululla, ei muuttanut mitään olennaista. Vetäessään Vivaldissa pianissimot äärimmäisyyksiin Thomsen joutui pitämään tavallista tarkemmin huolta virityksestä. Huilu yleensäkin kääntyy herkästi ylävireiseen päin, eikä jousipuolen soinnillinen vakaus tällä kertaa toteutunut aivan nappiin, vaikka huomattavan lähelle päästiin.
Janne Thomsenin soitto oli joka tapauksessa ilmiömäisen energistä ja taitavaa. Hänen tekniikkansa rajat eivät vielä tällaisessa menossa tulleet vastaan, joten hänelle jäi varaa leikitellä nopeilla tempoilla mielin määrin ja vetää yön hiljaisuus konkretian tasolle. Thomsen otti tilan haltuunsa korostetuilla kehon liikkeillä, joissa näkyi ripaus teatteria, mutta myös itsensä psyykkausta. Yleisökin havaitsee asioita kokonaisvaltaisesti silmät ja korvat auki.
Paholaistrilleistä tutkintokappale
Serenata Es-duuri septetille edusti mukavaa soittelua Gioachino Rossinin sävelin sekä yhdessä että vuoron perään solistisesti. Huomiota tässä yhtyeessä kiinnitti ennen muuta nuoren viulistin Cloë Hanslipin laadukas, taipuisa musisointi. Vieläkin suurempaa viulismia uhkui konsertin päättänyt kansainvälinen tähtinimi Hagai Shaham, vaikka hänelle kävi lähes yhtä vanhanaikaisesti kuin alussa mainituille Joulukonserton soittajille.
Paholaistrilli-sonaatissa, jossa pianistina toimi Irina Zahharenkova, ei ollut teknisesti moitteen sijaa. Kolmannen osan kadenssi varsinkin sujui itsevarmasti. Mutta Shaham myös veteli tätä Giuseppe Tartinin teosta turhan lakonisesti nuotissa kiinni, sivu sivulta kohti loppua plaraten. Siksi kokonaisuuskin tuntui enemmän suoritukselta kuin elämykseltä. Yleisö vetäytyi miettimään sopivaa tutkintoarvosanaa jostakin "hyvän" paremmalta puolelta. Yön kuuntelua roomalaisittain
Italia-teeman uusimmat sävelet kuultiin tällä kertaa Silvia Colasantilta (s. 1975), joka oli henkilökohtaisesti saapunut Roomasta todistamaan teoksensa Ascoltando la notte, Movimento di quartetto (2002) Suomen ensiesitystä Enescu-kvartetin voimin. Suomeksi kvarteton nimi alkaa Yötä kuunnellen..., joten se sopi mainiosti festivaalin teemaan.
Colasantin ilmaisu on muullakin tavoin ajankohtaista, sillä se jalostaa 1980- ja 1990-lukujen musiikillisia ajatuksia uudelle vuosituhannelle harkitulla, hienoviritteisellä tavalla. Toru Takemitsu -vaikutteita tai ei, tällaista postmodernismin jälkitilaa kuuntelee aina mieluummin kuin häpeämätöntä paluuta vanhakantaiseen tekemiseen. Colasantin kvarteton tyyli on lyyristä, horisontaalista, pientä ja intiimiä. Soinnit kallistuvat herkkien ylä-äänten ja tremoloiden atmosfääreihin, jotka ovat avoimia, samoin melodian muodonmuutokset hyvin vähäeleisiä ja silti ilmaisuvoimaisia.
Varmaan joku Meta4-kvartetin kaltainen nuori kokoonpano olisi saattanut saada Colasantista vielä enemmän irti, sillä Enescu-kvartetin Konstantin Bogdanasilla, viulu, Florin Szigetillä, viulu, Vladimir Mendelssohnilla, alttoviulu ja Dorel Fodoreanulla, sello, oli ainakin vaikeuksia muotoilla teoksen eteerisestä alusta tarpeeksi paljas ilman väkinäisyyden sivuääntä.