Kirjoittaja on valtiosääntöoikeuden professori (emeritus).
Suomen rauhanturvalainsäädäntö on muuttumassa. Ulkoministeriön asettama virkamiestyöryhmä on äsken antanut ehdotuksensa kokonaisuudistukseksi. Keskeisen lain nimi muuttuisi. Se olisi nyt "Laki sotilaallisesta kriisinhallinnasta". Monet muutkin seikat halutaan kirjoittaa toisin kuin ennen. Niihin kuuluu olennainen kysymys, millaisin valtuutuksin ja tavoittein Suomen kriisinhallintajoukot voivat lähteä osallistumaan operaatioihin ulkomailla.
Pakottavan kansainvälisen oikeuden (ius cogens) sääntöihin kuuluu, että vain YK:n turvallisuusneuvoston antamalla valtuutuksella on lupa lähteä, muussa kuin itsepuolustustarkoituksessa, aseelliseen toimintaan jotakin valtiota vastaan.
Ajassa on kuitenkin vahvaa pyrkimystä irtautua YK-keskeisestä maailmanjärjestyksestä.
Räikein viimeaikainen tapaus on ollut USA:n hyökkäys Irakiin. Nykyisessä yksinapaisessa maailmassa USA näyttäytyy ainoana todella suvereenina valtiona, joka sanelee itse omat toimintasääntönsä ja voi harkitessaan irtautua myös näistä.
Kun rauhanturvalakia muutettiin 1995, Suomen rauhanturvajoukkojen voimankäyttöoikeutta laajennettiin toiminnan tavoitteeksi asetetun tehtävän puolustamiseen. Mutta voimankäyttö olisi edelleen reaktiivista, rauhanturvajoukkojen itsepuolustusta sanan laajassa mielessä.
Hallituksen esityksen perusteluissa korostettiin, että asevoimaa ei edelleenkään saisi käyttää hyökkäyksellisesti ja aktiivisesti, toisin sanoen selkkauksen osapuolen pakottamiseen poliittisiin, alueellisiin tai muihin järjestelyihin, jotka ovat selkkauksen aiheena. Tällaisia toimia kuvattiin esityksessä yhteisnimellä "rauhaan pakottaminen".
Kun esitys vuonna 1995 sulki nimenomaisesti pois soveltamispiiristään YK:n peruskirjan 42 ja 51 artiklan mukaiset toimet, eduskunnassa lisättiin samaan lainkohtaan ulkoasiainvaliokunnan ehdotuksesta, että lakia ei sovelleta "muuhunkaan rauhaanpakottamiseksi katsottavaan toimintaan". Valiokunta piti lisäystä tarpeellisena siksi, että "valiokunnan saaman selvityksen mukaan on mahdollista, että rauhaanpakottamista tarkoittavaan operaatioon voidaan ryhtyä myös ilman nimenomaista viittausta YK:n peruskirjan 42 tai 51 artiklaan".
Vuonna 2000 samaa rauhanturvalain kohtaa muutettiin uudelleen. Suomen osallistumista kansainvälisiin turvaoperaatioihin helpotettiin lisää, mutta eduskunta oli yhä sitä mieltä, ettei lisäys laajentaisi sitä sisällöllisesti. Nyt kirjoitettiin lakiin: "Tätä lakia ei sovelleta YK:n peruskirjan 42 tai 51 artiklan nojalla toteutettaviin sotilaallisiin pakotetoimiin osallistumiseen." Termiä siis vaihdettiin: "rauhaan pakottaminen" muutettiin "sotilaallisiksi pakotetoimiksi", mutta uuden sisältö oli suunnilleen sama kuin vanhan ellei laajempikin. Hallitus määritteli, että sotilaallisesti pakottavien operaatioiden päämääränä on "valtion alistaminen kansainvälisen yhteisön tahtoon".
Tähän siis pantiin laissa raja. Päättäminen sotilaallisista pakotetoimista valtion alistamiseksi kuuluu yksinomaan turvallisuusneuvoston toimivaltaan, kun taas sellaisiin rauhanturvatoimiin, joiden tehtävä on rajoitetumpi, Suomi voi rauhanturvalain mukaan osallistua, paitsi turvallisuusneuvoston, myös Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön antamalla valtuutuksella.
Nyt, viisi vuotta myöhemmin, ulkoministeriön työryhmä ehdottaa lakitekstiä, jossa - erottelematta toiminnan tavoitteita toisistaan - säädettäisiin, että Suomi voisi osallistua YK:n turvallisuusneuvoston valtuuttamaan "tai poikkeuksellisesti muuhun sotilaalliseen kriisinhallintaan". Tämän voi lukea siten, että myös sellaiseen kriisinhallintaan, joka kuuluu YK:n yksinomaiseen päätösvaltaan, nimittäin sotilaallisiin pakotetoimiin, voitaisiin Suomesta osallistua ilman YK:n valtuutusta, jonkin muun kansainvälisen tahon (esimerkiksi EU:n tai Naton) mandaatilla.
Lakiluonnoksen yksityiskohtaisissa perusteluissa työryhmä tosin toteaa, että muuhun kuin YK:n valtuuttamaan kriisinhallintaan voisivat kuulua vain sellaiset operaatiot, jotka eivät sisällä rauhaan pakottamista. Termiä on siis taas vaihdettu. Mutta miksi tämä aivan keskeinen asia jätetään perustelujen varaan? Eivät perustelut paina tositilanteessa yhtä paljon kuin säädösteksti. Eikä riitä, että säädöstekstissä viitataan yleisluontoisesti "YK:n peruskirjan päämäärien ja periaatteiden" huomioon ottamiseen.
Kun viittauksia YK:n peruskirjaan ei ehdotusta laadittaessa saatu toimiviksi, miksi säädöstekstissä ei yritetty YK:lle pidätetyn yksinomaisen toimivallan sanallista kuvausta? Miksi selvä säännös siitä, ettei tämän lain nojalla osallistuta sotilaallisiin pakotetoimiin - tai rauhaan pakottamiseen, on jätetty pois lakiluonnoksesta, kun sitä vielä viisi (vastaavasti kymmenen) vuotta sitten pidettiin tärkeänä?
Työryhmä on nähnyt vaivaa rekisteröidäkseen sen kritiikin, joka on kohdistettu turvallisuusneuvoston monopolia vastaan. Se selittää, että turvallisuusneuvosto on viime kädessä poliittinen elin, jossa yksikin neuvoston pysyvistä jäsenmaista voi estää päätöksen syntymisen kansallisten intressiensä vuoksi. Siksi esimerkiksi EU, Nato ja Etyj ovat "varanneet mahdollisuuden päättää viime kädessä itse, onko operaatio tarpeellinen vai ei".
Työryhmä jättää mainitsematta Kosovan sodan (1999) ja hyökkäyksen Irakiin, joihin ryhdyttäessä vähemmän poliittiset elimet (Nato, USA:n hallitus) tekivät omat arvionsa - mutta abstraktisti muotoiltu perustelu voidaan ymmärtää noidenkin toimien puolusteluksi.
Avoin kysymys hallitukselle: jos sotilaallinen pakottaminen muulla kuin YK:n valtuutuksella halutaan sulkea kriisinhallintalain soveltamisalasta, miksi sitä ei voi suoraan mainita lakitekstissä?