Yhdysvaltain, Euroopan, Venäjän, Kiinan ja Intian strategia Iranin kriisin ratkaisemiseksi ei välttämättä ole sama, mutta kaikki maat ovat varmoja yhdestä asiasta: mikäli Iranin sallittaisiin nousta ydinvallaksi, se loisi vaarallisen epätasapainon Keski-Itään, ja mikä vielä vakavampaa, antaisi todennäköisesti kuolettavan iskun kansainväliselle ydinaseiden rajoitusyhteistyölle, jonka tukipylväs, ydinsulkusopimus (NPT) on jo muutenkin hauras.
Paradoksaalista on se, että nekin maat, jotka ovat tosiasiallisesti ydinvaltoja, mutta eivät ole allekirjoittaneet ydinsulkusopimusta (Intia, Pakistan ja Israel), puolustavat sopimusta kiihkeästi. Näiden maiden kannalta, kuten suurimmalle osalle kansainvälistä yhteisöä, olisi katastrofi, jos Iran seuraisi Pohjois-Korean esimerkkiä. Pohjois-Korea ilmoitti yksipuolisesti irrottautuvansa ydinsulkusopimuksesta tammikuussa 2003.
'
Mikäli näin kävisi, mikään ei enää pidättelisi niitä valtioita, joilla on käytännössä mahdollisuudet liittyä niiden kahdeksan maan joukkoon, joilla on tänä päivänä ydinaseita. Pohjois-Korean vain epäillään omaavan ydinaseita, ja Irania taas syytetään salaisesta ohjelmasta niiden valmistamiseksi.
Vuonna 2005 ydinvaltioita oli siis kahdeksan, mutta 1960-luvulla potentiaalisten ydinvaltioiden määrä oli paljon suurempi. Egyptillä, Italialla, Japanilla, Norjalla, Ruotsilla ja Länsi-Saksalla oli tuohon aikaan joko käynnissä tai suunnitteilla omat ydinohjelmat.
1970-luvun lopun jälkeen 16 muuta maata (Argentiina, Australia, Valko-Venäjä, Brasilia, Kanada, Irak, Kazakstan, Libya, Romania, Etelä-Afrikka, Etelä-Korea, Espanja, Sveitsi, Taiwan, Ukraina ja Jugoslavia) päätti luopua ydinaseesta, joskin Irak ja Libya muuttivat sittemmin mieltään.
Mikäli Iranista tulisi ydinvalta, myös Egyptiä, Saudi-Arabiaa, Syyriaa, Brasiliaa, Japania ja Etelä-Afrikkaa saattaisi houkuttaa tarkistaa kantaansa. Monilla näistä maista on jo nyt keskipitkän tai pitkän kantaman ohjuksia, joillakin myös biologisten tai kemiallisten aseiden varastoja.
Aukoistaan huolimatta ydinsulkujärjestelmä on siis toiminut tähän saakka varsin hyvin. Vähäisin sen hyödyistä ei ollut se, että kylmän sodan loppuvaiheissa sopimus auttoi kolmeen entisen Neuvostoliiton maahan (Ukraina, Kazakstan ja Valko-Venäjä) sijoitettuna olleiden tuhansien ydinohjusten palauttamisessa Venäjälle.
Etelä-Afrikan vuonna 1991 tekemä päätös luopua omistamistaan kuudesta ydinpommista oli toinen menestys, samoin kuin Libyan luopuminen omasta kemiallisten ja ydinaseiden arsenaalistaan joulukuussa 2003.
Afrikka, mutta myös Antarktis, Etelä-Amerikka, eteläinen Tyynimeri ja Kaakkois-Aasia ovat nyt alueita, joilla ei ole ydinaseita, ja viiden Keski-Aasian maan on määrä allekirjoittaa sopimus, jossa luodaan kuudes ydinaseeton vyöhyke. Nämä ponnistukset auttavat ydinaseiden leviämisen estämisessä.
Verrattuna kylmän sodan aikaan, jolloin Nato ja Varsovan liitto kilpailivat ydinasevarustelussa ja myös biologisessa ja kemiallisessa asevarustelussa, "kahden suuren", Yhdysvaltain ja entisen Neuvostoliiton ydinasearsenaalit ovat supistuneet Start-neuvottelujen (strategisten aseiden rajoittamissopimus) myötä, ainakin suhteellisesti.
Vuonna 2002 nämä kaksi maata sitoutuivat supistamaan operationaalisten ydinkärkiensä määrän 6 000:sta noin 2 000:een vuoteen 2012 mennessä.
Tosiasiassa Yhdysvalloilla on tällä hetkellä 5 300 ydinkärkeä ja 5 000 lisäksi reservissä. Venäjällä puolestaan arvioidaan olevan noin 4 700 operationaalista ydinkärkeä, joiden lisäksi sillä on 3 400 ei-strategista ohjusta ja 8 800 reservissä olevaa asetta, eli kaikkiaan noin 16 000 ydinkärkeä, joiden turvallisuus ja varastointiolot huolestuttavat länsimaisia asiantuntijoita.
Nämä edistysaskeleet saattavat antaa aiheen kuvitella, että maapallomme on turvallisempi ja että ydinaseen käyttämisen vaara on siirtymässä kaukaisemmaksi. Näin ei suinkaan ole. Päinvastoin, koskaan aikaisemmin ydinaseiden leviämisen, terrorismin ja mustan pörssin kaupan vaara ei ole ollut yhtä suuri.
Ensinnäkin siksi, että kansainväliset ponnistukset ydinuhan supistamiseksi polkevat paikallaan. Yhdysvaltain joulukuussa 2001 tekemä päätös vetäytyä ABM-sopimuksesta (ballististen asejärjestelmien rajoittaminen) jota perusteltiin presidentti George Bushin halulla hankkia maalleen ohjuskilpi, ei ole ollut omiaan liennyttämään mielialoja ydinasekysymyksissä.
Samoin se, että ydinsulkusopimuksen tarkistamiseksi toukokuussa 2005 järjestetty konferenssi ei saavuttanut mitään edistysaskelia ydinaseiden leviämisen estämiseksi ja aseriisunnan edistämiseksi, antoi huonon esimerkin ydinaseita tavoitteleville maille.
Ydinsulkusopimus on välttämätön työkalu, mutta siihen sisältyy monia heikkouksia: se koskee vain valtioita (sillä ei tietenkään ole mitään vaikutusvaltaa terroristiryhmiin), eikä se koske kaikkia. Sopimuksen lisäpöytäkirjaa sovelletaan vapaaehtoisuuden pohjalta, eivätkä "takuupykälät" muodosta turvaa sellaisia valtioita vastaan, jotka ydinsulkusopimuksen allekirjoittamisen jälkeen ovat päättäneet olla noudattamatta sen sääntöjä.
Syyskuussa 2005 ydinkoekieltosopimuksen täytäntöönpanoa käsitelleessä konferenssissa läsnä olleet 17 maata joutuivat toteamaan, että sopimuksen voimaantulo, joka määrää 321 valvonta-aseman perustamisesta eri puolille maailmaa, on vielä kaukana, yhdeksän vuotta sopimuksen hyväksymisen jälkeen.
Suhtautuessaan kovin suopeasti Intiaan, Pakistaniin ja Israeliin, jotka edelleen vahvistavat ydinasearsenaalejaan, viisi "virallista" ydinvaltaa ottavat raskaan vastuun tulevaisuudesta. Tämä myös rohkaisee Iranin kaltaisia maita, jotka haluavat seurata tätä esimerkkiä ja hyötyä siitä, että ydinaseita voi hankkia rangaistuksetta.
Esimerkiksi sopii Pakistan, jonka ydinpommin isäksi julistautuneen Abdul Qadeer Khanin verkoston asiakkaina kerrotaan olleen ainakin Iran, Libya ja Pohjois-Korea, ehkä muitakin maita. Kukaan ei tiedä, mitkä ovat olleet tämän ydinaseiden mustan pörssin markkinoiden rajat eikä sitä, jatkuuko salakauppa yhä. Joka tapauksessa Khanin reitin ansiosta Iran on hankkinut oman sotilaallisen ydinohjelmansa kannalta keskeisiä teknisiä laitteita ja suunnitelmia.
Ryhtymällä Intian kanssa strategiseen kumppanuuteen, johon sisältyy yhteistyö ydinvoima-alalla, myös Yhdysvallat on selkeästi rikkonut velvoitteitaan ydinalan viejämaiden ryhmän NSG:n jäsenenä.
Samoin Pentagonin yritykset saada Yhdysvaltain kongressilta varoja "miniydinpommeja" (niin sanottuja ei-strategisia aseita) varten häiritsevät väistämättä viestiä ydinpelotteesta ja ydinsulusta. Ehkä kansainvälisellä yhteisöllä ei kuitenkaan ole syytä pessimismiin, loppujen lopuksihan CIA vuonna 1992 vakuutti, että Iranilla olisi ydinase vuoteen 2000 mennessä.