Puhelin soi vaativasti. En ehtinyt kunnolla nostaa luuria, kun kuulin tutun äänen suoltaman sanatulvan. Aluksi en saanut muuta tolkkua kuin, että "huomenna lähdet mukaan".
Sulattelelin korvissani soivaa sanojen ilotulitusta. Ystävälläni oli värikäs tapa puhaltaa heti ulos mieltään karvastelevat asiat. Se helpotti ja hän suositteli sitä muillekin.
Kevätaurinko oli sytyttänyt ystävässäni kipinän: jotain uutta pitäisi saada ylle. Ja hän oli pyyhältänyt ostoksille. Näin silmissäni, kuinka vaatetangoilla roikkuvat kevätuutuudet saivat kyytiä, kun hän vatkasi niitä ees ja taas.
Lupasin lähteä uudelle kierrokselle, kun hänen retkensä tuloksena olivat vain kipeytyneet liikavarpaat.
Suunnistaessamme kohti ensimmäistä kauppaa ystäväni pysähtyi:
"Katso nyt ympärillesi, tarkasti!" hän tiukkasi.
Katsoin hölmistyneenä kehoittajaa, mutta tämä viuhtoi jo eteenpäin.
Vaateosaston ainoalla jakkaralla istui orvon ja pitkästyneen näköisenä keski-ikäinen mies, joka selvästi halusi olla aivan jossain muualla. Arvasin, että käsky oli käynyt. Seurasin häntä syrjäsilmin. Tuskastuneena hän vaihtoi asentoa, vilkuili kelloa. Aina välillä pyyhälsi nainen pukukopista hänen eteensä ja kysyi: "Entäs tämä?" Mies yritti näyttää kiinnostuneelta: "Ota se."
Vakuutuin, että jos mieheltä menomatkalla kysyttäisiin, millaisen puvun vaimo oli ostanut, ei hän olisi edes väriä tiennyt.
Yritin terästäytyä ja näyttää innostuneelta, vaikka tiesinkin, ettei ystäväni makutuomaria tarvinnut. Seuraa hän kaipasi. Utelin kuitenkin, että millaista vaatetta hän etsii. "Jotain kivaa." No, sepäs olikin tyhjentävä ja valaiseva vastaus!
Kun sitten jalat kivistävinä ja maha kurnien painoimme ohjelmassamme olleen viimeisen liikkeen oven kiinni, keikkui ystäväni kädessä pieni muovikassi, jossa oli kaunis pitkä huivi. Sen hän aikoi huolettomasti heittää vanhan housupuvun piristeeksi.
Hänet tuntien tiesin, että "huoleton heitto" näyttäisi kuin huivia olisi peilin edessä aseteltu pitkään ja harkiten. Hän oli tunnetusti taitava ja kekseliäs muodistamaan asujaan pienin keinoin ja tyylikkäästi.
Ja miksikö ostoskierroksen tuloksena oli pelkkä huivi? Syy on yksinkertainen: isojen tyttöjen on yhä vaikea löytää mieluisia vaatteita - ainakin jos varta vasten etsii jotain tiettyä. Ja varsinkin ystäväni kaltaisten pienten isojen tyttöjen.
"Siinä näit", ystäväni viittasi aikaisempaan kehotukseensa katsoa ympärilleni. "Katunäkymä todistaa, että isoja tyttöjä on, mutta mistä he löytävät vaatteet, kun valinnan vara on se mikä on. Ajattele, joudun ostamaan pituuteeni nähden monta numeroa suuremmat vaatteet, jos satun löytämään ja sitten pitää lyhentää reippaasti niin hihat, helma kuin lahkeetkin ja hyvässä lykyssä tehdä sisäänottojakin sinne sun tänne, jotta muoto ja malli säilyisivät. Ja hintaa tulee roimasti lisää."
Vaikka ystäväni osoittikin ärtymyksensä vaateteollisuudelle, tiesin, että sisimmässään hän oli vihainen nimenomaan itselleen ja epäonnistuneille laihdutusyrityksille.
Ja niinpä päätimme - jälleen kerran, että seuraavan sesongin alkaessa olisimme pari numeroa hoikempia. Päätöksen sinetiksi menimme leivoskahville. Niille viimeisille!?