Lomalla olevien tuttujen tapaaminen on vuosien mittaan kirkastanut sen, mikä on säiden jälkeen loma-aikojen yleisin puheenaihe. Se on sen pohtiminen, mitä muuta voisi tehdä kuin sitä työtä, jota nyt tekee.
Ilmiö nousee pintaan etenkin siinä vaiheessa, kun loma kääntyy lopuilleen. Tämän voi ymmärtää, koska yleensä ottaen lomalla on paljon hauskempaa kuin töissä.
Silti käytännössä kaikki nuo pohtijat palaavat loman päätyttyä kiltisti entisiin töihin. On pakko. On perhettä, on velkaa, on ikää, eikä taantuman aikana työpaikkavaihtoehtojakaan juuri ole. Tyhjän päälle haluaa harva vapaaehtoisesti jäädä.
Värikuvalehdissä tosin kerrotaan aika ajoin "rohkeisiin elämänmuutoksiin" heittäytyneistä herroista tai rouvista, jotka "jättivät oravanpyörän" ja muuttivat maalle kirjoittamaan novelleja, maalaamaan akvarelleja tai tekemään tietokoneella konsultintöitä etänä laiturin päältä.
Nuo jutut ovat yleensä bluffia. Kun ne lukee tarkemmin, selviää, etteivät ratkaisut osoita mitään erityistä rohkeutta. Kyse tapaa olla yksineläjistä tai pariskunnista, joilla perheen kasvatusvaihe on ohi, velat maksettu, kaupunkiasunto myyty ja osinkotuloja sen verran, ettei yhdenkään novellin tarvitse tulla julkaistuksi eikä akvarellin myydyksi.
Töihin paluun yleinen kammoksunta pakottaa kuitenkin kysymään, onko suomalaisilla työpaikoilla jotain perusteellisesti vialla. Ja jos työ on jotain, jota tehdään pakosta ja vastentahtoisesti, suora johtopäätös on se, että suuren kansallisen projektin eli suomalaisten työurien pidennyksen perustukset ovat valmiiksi lahot.
Tilannehan on nyt se, että kun töihin palannut ei enää voi laskea jäljellä olevien lomapäivien määrää, hän alkaa laskea jäljellä olevia työvuosia. Ihanteellinen eläkkeellejäänti-ikä taas on kansalaisten mielissä ihan muuta kuin 65 tai jotain sen päälle.
Voi olla, että eläkkeen tai ainakin toisenlaisen työelämän haikailu on vain ilmentymää elintasomaan ihmisten ainaisesta tyytymättömyydestä. Toinen vaihtoehto on se, että työpaikoilla on viime vuosina todella jokin mennyt pahasti pieleen.
Jälkimmäisellä kannalla on ainakin Suomen historian professori Juha Siltala. Hänen muutaman vuoden takainen pamflettinsa "Työelämän huonontumisen lyhyt historia" - joka ei ole lyhyt vaan 550 sivun mittainen - sijoittaa suomalaisen työelämän kulta-ajan 1960-luvulta 1990-luvun alkuun ulottuvaan jaksoon. Tuona aikana työelämää hallitsi "laiska" pääoma, työttömyyttä ei juuri ollut, ja työpaikka oli melkoisen turvattu heikollakin koulutuksella. "Työläisen onnellisinta aikaa" oli 1980-luvun loppu, kuuluu professorin arvio.
Se joka tuolloin oli työelämässä ja tuon ajan muistaa, voi testata Siltalan väitteen todenperäisyyden. Oma arvioni on, ettei tuo aika ainakaan nykyistä huonompi ollut.
Huonontuminen iski Siltalan mukaan 1990-luvulla. Syntyi vaatimus maksimaalisista tehoista. Siirryttiin finanssi- ja kvartaalitalouteen. Työntekijät eivät enää olleet vain työn tekijöitä vaan yhä korostuneemmin kustannuseriä. Heistä tuli "kuollutta lihaa", jota piti leikata leikata yrityksistä niiden tervehdyttämiseksi tai vain tuloksen kaunistamiseksi.
Siltalan analyysi on kiinnostava, mutta myös kiistelty. Se jättää jälkeensä sen kysymyksen, että mikä sitten olisi vaihtoehto.
Voisivatko työnantajat laajasti ryhtyä palkkaamaan lisää väkeä, jotta nyt työssä olevan väen taakka kevenisi? Se ehkä onnistuisi joillakin työpaikoilla, muttei nykyisen hyperkilpailun aikana kovinkaan monilla - ellei palkkoja samalla pudotettaisi, ja kukapa siihen suostuisi.
Ja jos työvoimakustannukset kasvavat yrityksissä yli äyräiden, ei kenenkään työpaikka ole kohta turvattu. Näin on ainakin viime vuosina opetettu: huipputehokkuus ja -tuottavuus on paras keino turvata työ - siis niiden työ, jotka tuottavuuden kasvattamisen jälkeen ovat jääneet jäljelle.
Tämä työelämän muuttamisen umpikuja tässä surullisinta onkin. Paineiden kasvulle ei näy loppua, ja voi vain kysyä, mihin lopulta oikein päädytään.
Lohduksi voi sanoa, ettei kyseessä ole vain suomalainen ilmiö. Se on levinnyt kaikkialle. Aikanaan Suomessakin naureskeltiin jutuille neuvostoliittolaisista työpaikoista, niissä kun kertoman mukaan lähinnä pyöriteltiin papereita, rupateltiin joutavia ja keiteltiin teetä. Maassahan ei edes oltu "työssä" vaan tarkkaan ottaen "työllä".
Pakko sanoa nyt vuonna 2009, että työläisen paratiisiltahan tuo kuulostaa. Neuvostoliiton ongelma vain oli siinä, että muutaman paratiisillisen piirteen päälle kasautui kymmenkertainen määrä helvetillisiä.
Samaan tapaan voi miettiä, millaisena tulevat polvet kuvaavat tämänhetkistä työelämää ja etenkin sen taustalla olevia arvostuksia. Jos tulevat polvet ovat fiksumpia kuin nykyiset, niin suurena harharetkenä.