Lukijalta
Mielipide

Jos uusi sukupolvi ei omaksu Päätaloa, uhkaa kirjallisuutemme keskeistä vaikuttajaa unohdus, ja se olisi vahinko

Päätalon kieli on rikasta, teksti tempaa mukaansa, ja siitä välittyy aito tunne.

Rakastetun kirjailijamestarin, taiteilijaprofessorin ja kunniatohtorin Kalle Päätalon (1919–2000) syntymästä tulee marraskuun 11. päivä kuluneeksi täydet sata vuotta.

Kalle Päätalon Iijoki-sarja (1971–1998) on epäilemättä maailman pisin omaelämäkerrallinen romaanisarja.

Mestarin osalle lankesivat tulevaa kirjailijan uraa ajatellen huonoimmat mahdolliset lähtökohdat. Kotiseudulla Taivalkoskella miehen arvon mittasi työ. Kirjallisuutta ja kirjoittamista ei arvostettu.

Sodassa Kalle haavoittui pahasti, eikä sotien jälkeen elämän aloittaminen ollut helppoa. Avioliitto epäonnistui, ja vuonna 1958, kirjallisen uran päästyä alkuun meni terveys. Kalle joutui luomaan tuotantonsa sairaana miehenä.

Sisukas luonne ei kuitenkaan antanut periksi. Kalle näytti kovalle kohtalolle pitkää nenää.

Aluksi kriitikot eivät Iijoki-sarjan kohdalla pystyneet samaan mihin lukijat, näkemään metsää puilta. Lopulta Kalle sai myös yleisen kritiikin puolelleen.

Kallen tuotantoa kritisoivat kärkevimmin sellaiset, jotka tuskin koskaan ovat yhtään hänen kirjaansa edes avanneet.

Juice Leskinen on sanonut Kalle Päätalon tehneen suomalaisen miehen psykoanalyysin. Hänen ansiostaan lukemattomat hänen ikäpolvensa veteraanit saivat ”synninpäästön”.

"Päätalon tekstiä on joskus moitittu liian tarkaksi. Tarkka – ei kuitenkaan pikkutarkka – kerronta onkin Päätalon vahvuus, ja siksi lukija kokee kirjat tutuiksi."

Iijoki-sarja ei välttämättä puhuttele naispuolisia lukijoita, koska se edustaa niin vahvasti miehen näkökulmaa. Moni ansioitunut Päätalo-tutkija on kuitenkin naispuolinen.

Päätalon kieli on rikasta, teksti tempaa mukaansa, ja siitä välittyy aito tunne. Eräskin Päätalo-tutkija kertoo, että kun Kalle kertoi kylmästä, niin hänelle tuli oikeasti kylmä, ja hänen täytyi pukea yöksi ylleen villapaita ja lapaset. Tunnelmien ja tunteiden kuvaajana Kalle onkin ylittämätön mestari.

Päätalon tekstiä on joskus moitittu liian tarkaksi. Tarkka – ei kuitenkaan pikkutarkka – kerronta onkin Päätalon vahvuus, ja siksi lukija kokee kirjat tutuiksi.

Kalle Päätalon tuotanto on elävää lähihistoriaa, kertojana tavallinen rivikansalainen. Juuri nyt, globalisoituvassa maailmassa Suomi tarvitsee uutta luovat ja elämää ymmärtävät ihmiset, uudet päätalot.

Päätalo on paras työn ja elämän opettaja. Näitä tärkeitä perusasioita ei opita kännykkää näpyttelemällä. Nuorten lukuharrastus onkin huolestuttavassa määrin vähentynyt.

Jos uusi sukupolvi ei omaksu Päätaloa, tätä kirjallisuutemme keskeistä vaikuttajaa uhkaa unohdus, ja se olisi korvaamaton vahinko.

Veikko Hauta-aho totesi vuonna 1991 Taivalkoskella Päätalopäivien lukijatapahtumassa: ”Aina kun näen Päätalon lukijan, voin olla vakuuttunut, että siinä ei kanneta enää tyhjää takkia ja päähinettä, vaan että asianomaisella täytyy olla tietoa ja taitoa työstä, ihmisestä ja elämästä. Tiedän myös sen, että hänelle on kasvanut kehittynyttä huumorintajua, anteeksiantavaa mieltä ja uskallan sanoa myös – sydäntä."

Kalevalan ja Väinö Linnan Pohjantähden ohella Iijoki-sarja on kansallinen aarre. Kalle Päätalo ja hänen tuotantonsa eivät saa unohtua.

Veikko Tiitto

Oulunsalo

Lue lisää lukijoiden mielipiteitä päivän Kalevasta!

Näin lähetät mielipidekirjoituksen Kalevaan.