Minua nyppii ainainen rahasta puhuminen erityisesti silloin kun käsitellään taidetta.
Ikään kuin taiteen olemus ja arvo koostuisi siitä, kuinka paljon siitä maksetaan tai kuinka paljon sen esittäminen maksaa.
Mutta olkoon, menen virran mukana rahapuheeseen.
Parikymmentä vuotta sitten taideotsikoiden kultapoika oli Jeff Koons, rahamaailmasta taiteen pariin siirtynyt amerikkalainen kuvanveistäjä, jonka tunnusmerkkejä oli se, että hän ei tehnyt teoksiaan itse.
Tässä ei olisi sinänsä mitään uutta, mutta Koons ihastui kohumalli Cicciolinaan ja ikuistutti marmoriin pariskunnan vauhdikkaan oloista seksielämää.
Sen jälkeen Koons on pysynyt taiteen hinta- ja huomiolistojen kärkipäässä tekipä hän mitä tahansa.
Nykyisin hänen suosimansa aiheet ovat perin kesyjä, mutta samalla hänen teoksiinsa on tullut enemmän taidetta.
Seksin ohella kuolema on huomion kerääjänä takuuvarma aihe. Brittiläisen Damien Hirstin (s. 1965) formaldehydiakvaarioihin säilömät hait, vasikat ja lampaat kuuluvat jo populaaritiedon itsestäänselvyyksiin siinä missä kirkkaimpien futistähtien tekemiset.
Hirstin ura lähti lentoon 1992 mainosmiljardööri Charles Saatchin tarjottua hänelle mahdollisuutta tehdä millaisen taideteoksen tahansa. Saatchi lupasi maksaa kustannukset.
Jälkikäteen ajatellen ne olivat naurettavan pienet. Australialaiselta kalastajalta tilattiin hai ja maksettiin siitä 6 000 puntaa.
Akvaarioon upotettu kuollut tiikerihai herätti tavatonta huomiota, ja hinnaksi pantiin 50 000 puntaa.
Teoksella oli mahtipontisen filosofiselta kuulostava nimi: ”Kuoleman fyysinen mahdottomuus sen mielessä, joka elää.” Vuonna 2004 Saatchi myi tämän mahdottomuuden yli kymmenellä miljoonalla punnalla.
En ole kuullut, että luonnonsuojelijat olisivat nostaneet suurtakaan meteliä Hirstin käyttämän uhanalaisen tiikerihain vuoksi.
Verrataan tätä Stefan Lindforsin teoksen herättämään kohuun Retretin luolastossa vuonna 1992. Teoksen elävistä muurahaisista muutama kuoli ja luonnonsuojelijat hätistivät paikalle nimismiehen, lehdet ja television.
Damien Hirst on sokeerannut yleisöään ja lumonnut monet teoksellaan ”Rakkaudesta Jumalaan” (2007). Se on timanteilla päällystetty ihmiskallo.
Perinteisen taidetulkinnan mukaan kysymyksessä on vanitas-aihe, muistutus ihmisen kuolevaisuudesta, elämän turhuudesta ja Jumalan ikuisuudesta.
Karumpi ajatus kuuluu markkinoinnin alaan: mitä kalliimpi esine, sitä suurempi huomio ja mitä rikkaampi taiteilija, sitä suurempi maine.
Hirstiin osuvat vain superlatiivit, hän on aikakautemme rikkain taiteilija.
Hirstin taidetta voi rinnastaa länsimaisen taiteen kuolema-aiheisiin keskiajan kuolemantanssikuvista alkaen. Toinen vertailukohta on pyhäinjäännösten ja niitä ympäröivien kalliiden esineiden perinne.
Hindulaisuudessa ja buddhalaisuudessa pyhäinjäännökset ovat tärkeä osa kulttia, ja myös roomalaiskatolinen kirkko arvostaa niitä.
Esimerkiksi naispyhimys Hildegard Bingeniläisen luut on asetettu kallisarvoiseen pyhäinjäännöslippaaseen.
Halu saada osa merkittävän henkilön karismasta ilmeni dramaattisesti suurajatollah Ruhollah Khomeinin hautajaisissa 1989.
Hysteerinen joukko repi käärinliinoja nähdäkseen vainajan.
Mikä siis saa ihmismassat jonottamaan Damien Hirstin näyttelyihin ja mikä saa keräilijät maksamaan hänen teoksistaan järjettömiä hintoja?
Vastaus on usko. Usko siihen, että Hirstin teokset kuuluvat taiteen ”pyhitettyyn” piiriin ja viestivät jotakin tärkeää elämästä ja kuolemasta.
Uskon paras vahvistus on teosten arvo – rahassa.
Kirjoittaja on Espoon modernin taiteen museon EMMA:n johtaja.