Suomeen pitäisi kuulemma saada lisää vetovoimaa, toivoo Elinkeinoelämän keskusliitto. Koska meillä täällä soiden keskellä ei ole omaperäistä kulttuurielämää, kansallista ylpeyttä eikä näköjään käsitystä myöskään siitä, mitkä ovat omimmat vahvuutemme maailmassa, Mikael Jungner ehdottaa yhdeksi vetovoimaa lisääväksi toimeksi sitä, että englannista tulisi virkakieli.
Miten lyhytnäköistä ja kapeakatseista ja samalla yllätyksetöntä on ajatella, että Suomi paranisi hylkäämällä sen, mitä on rakennettu vain 200 vuotta: omat kansalliskielensä.
Tämän saattoi kuitenkin melkein aavistaa, sillä vain muutamaa päivää ennen Jungnerin esitystä Suomen kielen lautakunta otti voimakkaasti kantaa ja peräänkuulutti kielipoliittista ohjelmaa, sillä tällä hetkellä kansalliskieliin kohdistuu "vakava uhka".
Tiedemaailma on jo pitkälti englanninkielinen. Kun taide, kulttuurielämä, tiedonvälitys ja päätöksenteko seuraavat perässä, peli on hävitty. Kun virkamiestasolla heitellään ajatuksia, että äidinkielen ylioppilaskokeen voisi poistaa, minua kylmää.
Tuohtuneena ja vihaisena olisi syytä olla hiljaa, mutta en voi, sillä kielen pitäminen pelkkänä kommunikaation välineenä on paitsi täydellistä ymmärtämättömyyttä, myös vaarallinen ajatus.
Kieli on kulttuuria, kieli on osa identiteettiä, kieli on käsi joka kurkottaa yhteyteen ja hakee vastaanottajaa.
Kieli ei ole vain sanoja, se on sävyjä ja ajatuksia, tunteita ja ihmisen sisäisintä minuutta.
Kieli on myös valtaa. Kieltä osaamattomalla sitä ei ole.
Jos suomen asemaa heikennetään, heikennetään samalla niiden asemaa, jotka eivät voi puolustaa itseään. Kyse on vanhuksista, vammaisista, niistä jotka tarvitsevat eniten tukea asioidensa hoidossa. Kyse on oppimisvaikeuksien kanssa elävistä ja niistä, jotka eivät saa ääntään kuuluviin nytkään ja joutuvat siksi vaikeuksiin.
Suomen vahvuus on ollut yhteiskunta, jossa ihminen tulee ymmärretyksi ja tasa-arvoisesti kohdelluksi riippumatta siitä, millaista suomea hän puhuu. Jos kuitenkin tulevaisuudessa palvelut ovat vain tiettyä kieltä taitavan eliitin ulottuvilla, jos poliittinen päätöksenteko tapahtuu kielellä, jota tavallinen väestö ei ymmärrä, jos ihminen tulee tällä tavalla syrjäytetyksi omasta maastaan, jos hänen identiteettinsä kyseenalaistetaan näin kauhealla ja julmalla tavalla, seuraukset ovat hirvittävät.
Asia on meidän kaikkien yhteinen, ja siksi kielikysymyksestä ei myöskään saa tulla minkäänlaisen vastakkainasettelun välinettä.
Suomi tarvitsee kielipoliittisen ohjelman juuri nyt, ennen kuin on liian myöhäistä.
Kirjoittaja on kuusamolainen opettaja ja kirjailija.