Mitähän, jos puut osaisivat puhua, riidellä, kehua, kadehtia, olla aina toista parempia, kuten ihmiset.
Mitä vastaisi vanha kuusi koivunvesalle tämä kehuessa nuoruuttaan. Mitkä olisivat haukkumasanat, joilla tora syntyisi?
Sanoisiko nuori koivu "älä peitä auringonvaloa vanha rahjus, anna päivän paistaa oksilleni."
Johon kuusi: mitä sinä kukkopoika, tuulen tuoma mokoma, isästäsi tietoakaan, äitisi lehtolapsi.
Koivu: kovin on partasi harmaa, iälläsi olevan, sinä laho puupökkelö kirvestä vailla.
Kuusi: pian kevät koittaa, lehmikarjaa kankahilla, paimenpojalla puukko vyöllä, tuohesi rullalle käärii, sitten torvella töräyttelee!
Koivu: kovin runkosi rujo, tikan reikiin takoma, pihkako on kyyneleitäsi, niilläkö arpesi peität?
Kuusi: mittaa sinulla vain muutama metri, minä taivaissa humisen, tuulen tuomia kuuntelen.
Koivu: salamakin latvas katkaisi, mokomakin havukasa.
Kuusi: oravakin oksillani keikkuu, harakallakin koti.
Koivu: mahla virtaa suonissain, komea pian puvultain, silloin peippo laulaa oksillani, laulurastas livertelee.
Kuusi: senkin saunavasta, siksi sinut riivitään, pelotteeksi tuhmille pojille, risuna oven päälle.
Koivu: mokomakin uuniluuta, ennen kuin eukot leivän paistaa sinulla uuni luuditaan, porraspieleen havuksi joudut vieraan kenkien alle, siinä kunniasi.
Kuusi: kiipeähän oksilleni, näkisit kirkontornit, köyhien mökit matalat, sinne kuoresi revitään ukkojen ja akkojen tuohikatoksi.
Antero Haapasaari
Kalajoki