Puhelinsoitto muutama viikko sitten indonesialaiselta rannalta Ouluun: "Hei ootko netissä? Viitsitkö katsoa onko tänne tulossa tsunami päälle?"
Ei ollut. Maanjäristys oli ollut naapurisaarella, Sumatran edustalle oli annettu tsunamivaroitus mutta se oli jo peruttu. Asian selvittämiseen tyttärelle meni noin viisi minuuttia BBC:n, CNN:n ja Jakarta Post -lehden nettisivuilta. Sama aika kuin olisi mennyt vaikka sen katsomiseen, mikä on säätila Hailuodon Marjaniemessä.
Kun aloittelin toimittajan töitä, kaikkialla kuului kirjoituskoneen naputus. Päivällä rauhallisesti, iltaa kohden yhä vain vimmatummin. Kiehtova ääni.
Ensimmäiset tietokoneet olivat juuri tulossa. Alan työehtosopimuksiin ilmestyi termi nimeltä "näyttöpäätelisä". Se oli korvaus siitä, että toimittajat vapaaehtoisesti suostuivat käyttämään luotettavan kirjoituskoneen sijaan tietokonetta. Eipä silti, ne uudet vehkeet tilttasivat jatkuvasti.
Kuuminta hottia oli faksi. Ajatella: kirjoitetun tekstin pystyi puhelinlankoja pitkin siirtämään paikasta toiseen. Jos jossain oli jokin dokumentti, sen pystyi saamaan itselleen nähtäväksi. Tarvitsi vain soittaa virastoon ja pyytää, että joskus päivän mittaan joku viitsisi lähettää 20 liuskan muistion tulemaan.
Työmatkoja tehtiin Neuvostoliittoon ja Neuvosto-Eestiin. Jos sieltä halusi lähettää jutun, oli päivällä soitettava äärimmäisen tylyyn keskukseen ja tilattava puhelu. Sitten piti odottaa hotellihuoneessa sovittuna aikana - parin tunnin aikahaarukalla - ja odotettava, että linja aukeaa, jolloin asiansa saattoi sanella nauhalle toimitukseen. Ehkä.
Toimitusten nurkissa rouskutti laite nimeltä telex, kaukokirjoitin, joka suolsi uutistoimistojen aineistoa. Älkää kysykö kuinka se oikeastaan toimi.
Jossain vaiheessa alkoi saatavilla olla kenkälaatikon kokoisia mustia painavia möhkäleitä, jotka eivät tarvinneet sähköjohtoa. Matkapuhelimia.
Nyt Indonesian maanjäristyksestä saa tietoa yhtä helposti kuin Rukan rinnetilanteesta. Jälkikasvu on kännykän päässä, istuivatpa sitten Stockan penkillä tai puolen maapallon takana. Mutta kaikki se edellyttää sellaisen arjen tekniikan hallitsemista, jota ei edes ajateltu 25 vuotta sitten - jolloin elämä näytti vakaalta ja valinta oli sähköisen tai manuaalisen kirjoituskoneen välillä.
Tämä oli pitkä johdanto itse asiaan, joka Oulussakin on maanantain budjettiuutisten valossa hyvin ajankohtainen.
Etäisyyksillä ei monella tapaa enää ole väliä. Teknologia on lyhyessä ajassa muuttunut rajusti ja muuttuu varmasti tästä eteenpäin. Yhteyksiä on koko ajan kaikkialle. Tavaroiden kulku, kauppa ja teollisuus ovat globaalia.
Silti ihmiset asuvat jossain, tekevät työtä tai etsivät sitä, opiskelevat, juurtuvat, vanhenevat. Paikalla on edelleenkin merkitystä, nyt ja aina. Samoin kuin sillä, miten kyseisellä paikkakunnalla menee.
Parikymmentä vuotta sitten, kun ne kännykät olivat kilon painoisia, Oulu oli globaalin aallon huipulla. Uuden teknologian tuotanto- ja tutkimuslaitoksia nousi uskomatonta vauhtia. Kaupungin nimi tuli monella tavoin käsitteeksi, kaikki oli mahdollista.
Muutama vuosi sitten lentokone oli lähdössä Botswanan pääkaupungista Gaboronesta kohti Johannesburgia. Jostain koneen takaosista kuului tekstiviestin piippaus ja sen perään hihkaisu: "Hei, Kärpät johtaa Hifkiä 2-1!"
Kerran seilasivat oululaiset purjelaivat kaikkia maailman meriä, äsken lensivät liikemiehet. Kuten varmaan vielä nytkin, aika lailla. Mutta kotisatamassa ei kaikki ole kunnossa. Monet aikeet jäävät aikeiksi. Nuorta väkeä koulutetaan pilvin pimein mutta työt on haettava jostain muualta.
Missä itse asiassa ovat kaupungin nuoret kasvot? Oli aika, jolloin nuoret miehet kuten Pertti Huuskonen, Kari Nenonen ja Lauri Lajunen saivat paljon vastuuta varhain. Nyt näyttää, että yhdessä Suomen koostumukseltaan nuorimmista kaupungeista on vaikea löytää mistään nuoria ihmisiä, joilla olisi todella tilaa tehdä jotain.
Kalevan arkistojen selaaminen viime vuosilta on jollekin tulevalle paikallishistorioitsijalle mielenkiintoista puuhaa. Kulttuuripääkaupunki, purjelaivakisa, matkakeskus, kallioparkki, vesiosaamisen keskus, nanokeskus, bioteknologian keskus - joukossa varmasti mahdottomia ideoita, mutta mikä selittää, että enää mistään isosta visiosta ei ole tahtonut tulla mitään?
Nyt sitten tehdään ubiikkikaupunkia, urbaania laboratoriota. Tällä menolla tulossa voi olla menetettyjen mahdollisuuksien laboratorio, jonka hiljaisuus ei suinkaan ole mikään ekokaupungin merkki.
Kallioparkkituskailua suurempi kysymys Oululle on, kuinka kaupungin upeat, koulutetut, fiksut nuoret saisivat tilaa ryhtyä tekemään jotakin: luoda kulttuuria, aloittaa firmoja, saada vastuuta ja mahdollisuuksia, rikkoa rajoja, tehdä pohjoista tulevaisuutta, muuttaa paikkaa näköisekseen. Muuten heistäkin vain näkyy junaan nostettava suuri matkalaukku.