Ulkoministeri Erkki Tuomiojassa on kovasti maailmanparantajan vikaa, sillä viaksihan sen monet kokevat. On kovin erikoista, että globalisaation hallinta ja maailmanlaajuisten kehitysongelmien pohtiminen on pahasta ja omaan napaan tuijottaminen hyvästä.
Näin tämä suomalaisessa keskustelussa on ymmärrettävä.
YK-taustainen presidentti Martti Ahtisaari tietää, että elämää on muuallakin kuin vain Suomen rajojen sisällä. Hän syytti ulkopolitiikan arvostelijoita kehitysyhteistyön 40-vuotisjuhlassa siitä, että nämä pitävät presidentti Tarja Halosen ja ulkoministeri Tuomiojan näkemyksiä ja aloitteita haihatteluna.
Kansalaisten turvallisuus ei voi rakentua vain ja ainoastaan perinteisen valtapolitiikan varaan. Millainen olisi maailma, jossa kaikki valtiot keskittyisivät ajamaan vain omia etujaan? Ei Suomen, eikä minkään muunkaan valtion pidä pitäytyä vain kovissa kansallisissa päämäärissä.
Suomi voi nyt näyttää mallia muille, kun se on vuoden alusta istunut YK:n ihmisoikeustoimikunnassa. Suomi aikoo nostaa siellä esille ryhmät, joilla on suurin riski joutua syrjinnän kohteiksi.
Näitä ovat naiset, lapset, vähemmistöt, vammaiset ja alkuperäiskansat, syrjinnän ehkäisy sekä taloudelliset, sosiaaliset ja sivistykselliset oikeudet ja toiminta ihmiskaupan ehkäisemiseksi.
Lista on kunnianhimoinen ja haasteet melkoisia etenkin nyt, kun sota terrorismia vastaan uhkaa rajata kansalaisoikeuksia. Suomi aikoo Tuomiojan johdolla vastustaa terrorismin vastaisen toiminnan nimissä tehtyjä yrityksiä heikentää ihmisoikeuksia koskevia sitoumuksia.
Ihmisoikeustoimikunnassa on kaikista esteistä huolimatta menty vuosien saatossa harppauksia eteenpäin. Alkuvuosina valtiot pyrkivät jarruttamaan kehitystä painottamalla valtioiden suvereenisuutta ja sisäisiin asioihin puuttumattomuutta, mutta taistelussa on tullut karvas tappio.
Nyttemmin on yleisesti hyväksyttyä, että ihmisoikeusloukkaukset eivät ole valtion sisäinen asia.
Ulkoministeri Tuomioja, joka pitää huomenna tiistaina Geneven-kokouksessa Suomen puheenvuoron vähemmistöjen oikeuksista, näkee tulevaisuuden lohdullisena.
Vaikka luemme ja näemme uutisia aivan liian usein ihmisoikeusrikkomuksista, se ei tarkoita että tilanne olisi huonontunut. Se kertoo vain sen tosiseikan, että rikkomuksia ei voi pitää enää salassa.
Maailmanparantajia ei poliitikkojen joukossa ole totisesti liikaa. Lyhytnäköinen oman edun tavoittelu on tavallisempaa ja poliittisen tulevaisuuden suhteen se onkin turvallisempaa.
Tämän on kokenut ainakin kokoomuksen Sirpa Pietikäinen. "Haihatteleva" ympäristöministeri joutui sivuraiteelle ainakin osittain juuri pehmoilunsa vuoksi. Nyt hän on omimmillaan YK-liiton hallituksen puheenjohtajana.
Vihreissä maailmanparannus on sallittua ja sitä harrastetaankin siellä joukolla. Mutta noin yleisesti maailmanparantajat istuvat ihan muualla kuin eduskunnan tai ministeriön pöydissä.
Maailmanparannus voi olla myös hengenvaarallista puuhaa. Hyvin ihmisten kerholaisista Martin Luther King on siitä esimerkki. Hänellä oli unelma. Se onneksi jäi, vaikka esitaistelija poistui.
Maailma, jossa ei ole sortoa ja itkua, on haavekuva, mutta ilman "haihattelijoita" se on täysin utopistinen tavoite.