Oulun Myllyojalla toista viikkoa sitten tapahtunut lapsen sieppaus ja epäily hänen törkeästä seksuaalisesta hyväksikäytöstään on nostattanut voimakkaan tunnereaktion. Jos kansa olisi tuomarina, tekijä lynkattaisiin heti, siksi vastenmieliseksi tällainen koetaan.
Ihmisten mielialoja kuvaa osuvasti Kalevassa (1.6.) julkaistut kansalaisten kommentit: yksi ehdottaa kuolemantuomiota ja kolme muuta tuomioiden koventamista, eliniäksi eristämistä muusta yhteiskunnasta. Vain yksi viidestä pohdiskeli muiden mahdollisten keinojen käyttöä.
Pikkulapsen seksuaalinen hyväksikäytössä, jota kutsutaan pedofiliaksi, on jotain alhaista ja ahdistavaa. Se ei ole millään tavalla järjellä selitettävissä; niin kuin eivät monet mutkaan mielen vakavasta häiriöstä tai sairaudesta johtuvat teot. Siinä ei myöskään ole mitään puolusteltavaa, olkoonkin tekijällä ollut kuinka ankea elämä tahansa.
Pedofiliasta on puhuttu ääneen vasta parin viime vuosikymmentä. Mikään uusi asia se ei kuitenkaan ole. Jo vuosikymmeniä sitten pikkulapsia peloteltiin namusedillä eli miehillä, jotka vaikkapa karkin voimalla yrittivät houkutella lapsia mukaansa. Varoiteltiin alkamasta millekään heidän kanssaan. Syitä sen paremmin ei kerrottu, mutta jotain vastenmielistä siihen liittyi.
Viime vuosina pedofiilitapaukset ovat tulleet tutuiksi koko maailmalle etenkin Yhdysvaltain katolisen kirkon pappien tekemisten kautta. Tuntuisi kuin pedofilia olisi katolisten pappien ammattitauti, siksi paljon tapauksia putkahti julkisuuteen lyhyen ajan sisällä.
Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö ei ole tuntematonta Suomessakaan. Sosiaali- ja terveysviranomaisten arvioiden mukaan prosentti lapsista joutuu jollain tavalla seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi. Siis yksi sadasta. Määrä tuntuu uskomattoman suurelta.
Julki tulleiden tapausten määrä on nelinkertaistunut viidentoista viime vuoden aikana. Viime vuonna rekisteröitiin yli 800 tapausta, kun luku 1990-luvulla oli miltei puolet vähemmän. Kaikki tämä ei ole ehtaa kasvua. Ainakin osa kasvusta selittyy tapausten julkisella käsittelyllä, jonka seurauksena lasten vanhemmat ja sosiaaliviranomaiset ovat valpastuneet rikosilmoitusten teossa.
Vakavaksi pedofilian tekee etenkin se, että seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi joutunut lapsi saattaa kantaa ahdistusta ja pelkoa koko ikänsä. Se puolestaan altistaa hänen oman minänsä järkkymiselle, masennukselle ja ties mihin kaikkeen.
Pedofiilien rangaistukset ovat varsin mitättömiä. Rangaistusasteikko törkeästä teosta on yhdestä kymmeneen vuoteen vankeutta. Keskimäärin lusitaan noin 2,5 vuotta. Ensikertalaiset pääsevät tässäkin rikoslajissa puolella tuomiolla. Jotkut selviävät pelkällä ehdollisella.
Vankila ei tunnetusti paranna ketään, ei pedofiiliäkään. Eri asia on, parantaako häntä mikään. Varmasti joukossa on niitä, jotka eivät pääse irti tavastaan ja heidän paikkansa on pysyä erityksissä muusta yhteiskunnasta. Mutta yhtä varmasti on heitä, jotka saattavat selvitä kuiville.
Joitakin rohkaisevia tuloksia pedofiilien hoidossa on saavutettu niin meillä kuin maailmalla. Kun pelkän kakun lusineista kymmenestä yhdeksän tai kahdeksan tekee saman rikoksen uudelleen, hoito-ohjelmiin osallistuneista jopa yli puolet saattaa omaksua uuden käyttäytymismallin.
Suuri haaste on haravoida pedofiilien joukosta ne, joilla on omaa tahtoa muuttaa käyttäytymistään ja joilla voisi olla mahdollisuus palata jotakuinkin normaaliin elämään. Tähän tuskin riittää pikakurssi vankilassa, vaan se vaatii jatkohoitoa siviilissä ja seurantaa vielä hoito-ohjelmien jälkeenkin.