Kun Japanin katastrofin onnettomana sivujuonteena maata kohtasi myös ydinturma, pelko löi Suomessa yli järjen.
Joditabletteja voi tietenkin pitää kotona kaiken varalta, mutta nyt niitä jo kiirehdittiin syömäänkin. Se on turhaakin turhempaa.
Japanin viranomaisia on arvosteltu ydinturmaan liittyvistä ratkaisuista, mutta kansan käyttäytymistä on ihailtava. Kaikkensa menettäneet jonottavat huutamatta ja ryntäilemättä vesiannostaan ja kumartavat kohteliaasti sen saatuaan.
En tiedä, miten nykysuomalaiset käyttäytyisivät samassa tilanteessa.
Se on kuitenkin selvää, että me pelkäämme ja hätäilemme enemmän kuin menneet polvet. Herran nuhteessa elää yhä harvempi, mutta monenlaisen turhan pelossa kovin moni.
Maailma on monessa mielessä pienempi kuin ennen, mutta Japanin onnettomuusydinvoimala on silti 8 000 kilometrin päässä. Hämmästyttävän suuri joukko suomalaisia rynnisti jodiostoksille kai haluamattakaan kuunnella tosiasioita.
Tietoa on tarjolla enemmän kuin koskaan, mutta sen perille saanti voi olla tuskaisen vaikeaa.
Tammikuussa kysyttiin tuhannelta suomalaiselta heidän peloistaan. Ja niitähän löytyi.
Kolme viidestä pitää todennäköisenä, että joutuu liikenneonnettomuuteen. Lähes yhtä moni odottaa, milloin kotona sattuu kipeästi tapaturmassa.
Suuri ympäristöonnettomuus on vain ajankohtaa vaille selvä juttu melkein joka kolmannelle, ja tasan joka kolmas uskoo, että jossain lähialueella sattuu ydinvoimalaonnettomuus. Nyt tuo luku olisi varmasti paljon suurempi.
On viisasta varautua ja varoa, mutta kaikkea pelättäessä saattaa eläminen unohtua.
Vanhempiemme mieliin pelkoa kylvettiin kirkossa, ja kai siitä jotain elää sodan jälkeen syntyneidenkin mielissä.
Kansan maallistuttua kirkon roolin sormenheristelijänä ottivat sujuvasti monenlaiset viranomaiset ja kansanvalistajat.
Autoilu on hengenvaarallista, kiikkujen alla pitää olla pehmuste, sokeri ja suola ovat myrkkyä. Rasvoista ei ota selvää kukaan.
Puilla lämmittäminen levittää tappavia pienhiukkasia, silakan syönti käy hengen päälle eikä koskaan saa unohtaa, että taivas voi pudota niskaan milloin vain.
Lähes 60 prosenttia Suomen rikoksista tehdään 16 suurimmassa kaupungissa ja niissä nimenomaan tietyillä kulmilla.
Kansainvälisen selvityksen mukaan kaupungeissa 3,5 prosentissa osoitteista tehdään puolet kaikista rikoksista.
Kuitenkin Suomen maaseudulla pelätään enemmän kuin kaupungeissa. Siihen kyllä löytyy syitä isommin miettimättä.
Kun rinnasta puristaa vähän tavallista pahemmin, kynttilä sytyttää verhot tai sosiaalinen seurusteluanniskelu muuttuu turpiinlyöntikisaksi, on avulla kiire.
Isommissa taajamissa pelastaja ehtii paikalle minuuteissa, maalla aikaa mitataan monesti tuntiviisarilla.
Poliisien päivystysalueet ovat Itä- ja Pohjois-Suomessa paikoin jo niin suuret, että se vaikuttaa kansalaisten käyttäytymiseen.
Kun tiedetään, että esivallan edustajat ovat todennäköisesti yli tunnin matkan päässä, ei hälytysnumeroon enää kehdata soitella jokaisen rattijuopon ja avokämmenellä läimäisyn takia.
Monenlaisissa tavoiteohjelmissa ja kai joissain lain tapaisissakin puhutaan kansalaisten tasa-arvosta asuinpaikasta riippumatta. Syrjäperällä moinen julistelu herättää hapanta naureskelua.
Ei maalla kukaan vaadi, että täysi pelastusmiehitys pitäisi löytyä jokaiselta kyläkulmalta. Kun ei löydy kuntakeskuksestakaan.
Mutta kun vaalitkin ovat ovella, niin luvatkaa nyt joku päättäjäksi pyrkivä edes jotain sinne viimeisenkin viittatien päähän.
Luvatkaa vaikka valtion laskuun kyyti sille viimeiselle matkalle. Sitten ei ole enää niin tunnin päälle.