Vihreät esittää demokratiaohjelmassaan äänioikeusikärajan laskemista 16 vuoteen. Ajatus ei toki ole uusi, vaan ponnahtaa pintaan vähän väliä milloin minkäkin porukan esittämänä.
Seurakuntavaaleissahan 16-vuotiaat ovat saaneet käyttää ääntään jo parisen vuotta.
Miksi juuri 16 vuotta? Miksi ei saman tien 15 vuotta kun kerran ikärajaa aletaan laskea? 15-vuotiaanahan saa kirkollisen naimaluvan ja ajaa mopolla. Miten äänioikeus olisi jotenkin enemmän ikää vaativa kuin nämä kaksi merkittävää virstanpylvästä?
Eihän 16 ikävuoteen liity oikein mitään erityistä, minkä voisi katsoa oikeuttavan uurnille. Baariinkin pääsee vasta 18-vuotiaana, samoin saa ajokortin.
Jos yhteiskunnallista tietoisuutta pidetään jonkinlaisena mittarina, äänestysikärajan kuuluisi olla venyvä; vähän niin kuin nopeusrajoitusten, joiden tulisi ottaa huomioon sää, liikenteen määrä, kuljettajan ominaisuudet sekä auton ja tien kunto.
Jotkut ovat hyvinkin valveutuneita jo vähän toisellakymmenellä, heitä nuoremmista pikkuvanhoiksi kutsutuista puhumattakaan.
Äänestysiän arvioimiseen näillä perusteilla liittyy kuitenkin ylitsepääsemättömiä pulmia. Lopputulos arviointiperusteista riippuen olisi se, että yhteiskunnassa olisi koko joukko ihmisiä, joille äänioikeutta ei voisi suoda lainkaan. Tällöin ei oltaisi enää demokratiassa, vaan jossain muussa.
Jo oppikoulussa iskostettiin, että äänestäminen on kansalaisvelvollisuus. Velvollisuudentuntoisena kansalaisena tuo velvollisuus on tullut hoidettua joka vaaleissa. Täytyy myöntää, että välillä hienoista tuskaa ja nupinkiristystä tuntien.
Ja mikä merkille pantavaa: vaikeus on kasvanut ajan myötä. Erityisen pulmallista on tehdä valinta, kun vaihtaa paikkakunnalta toiselle; puhumattakaan, että siirtyy maakunnasta toiseen. Tuttujen joukko karsiutuu olemattomiin, jos sellaisia edes valittavien joukossa on.
Tällöin ratkaisu täytyy tehdä muilla perusteilla. On joko tutkittava, mitä puolueet ja ehdokkaat julistavat tai otettava riski ja valittava valistuneelta musta tuntuu -pohjalta. Jossain vaiheessa alkoi näyttää siltä, että puolueet tarjoavat lähes yhtä ja samaa, mutta hieman erilaisiin kääreisiin pakattuna.
Puolueita on vaikea erottaa toisiaan. Niillä on kummallinen kyky muuntautua toiseksi riippuen siitä, ovatko ne hallituksessa vai oppositiossa. Hallituksessa kaikki on hyvin, mutta oppositiosta katsoen samat asiat näyttävät olevan ihan poskellaan. Tämä on sitä, minkä oivaltaminen vaatii vähintään valtio-opillisia yliopisto-opintoja alkeiskurssia pidemmän oppimäärän verran.
Itse tunsin olevani täysin kypsä äänestämään jo 15-vuotiaana. Olin poikkeuksellisen kiinnostunut maailman menosta. Minulla oli varmat mielipiteet jo tuolloin. Luotin totuuden voimaan. Maailma oli niin mustavalkoinen kuin vain olla ja voi. Apinoin isääni ja äitiäni. Kinastelin luokkatovereideni kanssa koulussa kotoa lainatuin aattein.
Kun 18-vuotiaana pääsin vihdoin ja viimein äänestämään ensimmäistä kertaa kunnallisvaaleissa, mielipiteeni olivat yhä varmoja. Usko totuuden autuaaksi tekevään voimaan oli vain vahvistunut.
Tosin parissa kolmessa vuodessa käsitys siitä, mikä on totta, oli muuttunut täysin päälaelleen: mustavalkoisesta valkomustaksi. Isän ja äidin ajattelun kehitys tuntui jääneen jonnekin menneiden sotien juoksuhautoihin.
18-vuotiaana maailma avautui entistä selkeämpänä. Se oli itse asiassa aika yksinkertainen: oltiin joko meidän puolellamme tai meitä vastaan.
Sen koommin en ole ollutkaan yhtä varma mielipiteistäni. Mitä enemmän ikää tulee ja tiedonjyvävarasto kasvaa, sitä enemmän hoksaa, kuinka vähän tietää ja kuinka asiat eivät olekaan niin kuin niiden kuvittelee olevan.