Suorapuheisuudestaan tunnettu Jörn Donner moitti perjantaina Sodankylässä Suomen elokuvatuotannon olosuhteita ankeiksi.
Tuottajan työ on fyysisesti ja henkisesti rasittavaa sillä vähänkin mielenkiintoisen elokuvan rahoittamiseen tarvitaan niin monia osapuolia, että lopputuloksena on soppa: rahojen päällä istuvat eivät ota tuottajan vastuuta, koko päättäjäportaalta puuttuvat taiteelliset ja yhteiskunnalliset visiot ja toiminta on lisäksi hidastempoista.
"Tyhjiä munankuoria. Systeemi on täysin mätä", Donner suomi.
Varakkaaseen, viisilapsiseen mutta isättömään perheeseen syntynyt Donner (s. 1933) eli lapsuutensa sota-ajan Helsingissä, jossa näki lähinnä saksalaisia propagandaelokuvia tai Suomeen jääneitä Hollywood-elokuvia. Yleisöä oli kuitenkin "pirusti ja se oli innostunutta".
Perhe kaavaili Donnerista suvun perinteiden mukaan kielitieteilijää, mutta hän irtautui jo 16-vuotiaana perheestä ja lähiympäristöstä ja suuntautui kirjoittamiseen ja elokuvaan.
Hän toimi vuodesta 1952 lähtien elokuvakriitikkona ja perehtyi erityisesti eurooppalaiseen elokuvaan, johon häntä johtivat ruotsalainen ohjaaja Ingmar Bergman, uusi italialainen elokuva, elokuvakerholiike sekä tutustuminen Itä-Euroopan elokuvaan.
Kriitikkona Donner ei seurannut trendejä vaan oli oman tiensä kulkija. Hän muisteli Sodankylässä värikkäästi Suomen Filmiteollisuuden kriitikoille järjestämiä kosteita ennakkonäytöksiä mutta totesi, että usealla sen ajan kotimaisista elokuvista on nykyään jo camp-arvo.
Donner mainitsi erityisesti Edwin Laineen Tuntemattoman sotilaan, josta ohjaaja näytti hänelle lähes 30 minuuttia valmista elokuvaa pidemmän, yhteiskuntakriittisen ja sensuroimattoman version.
Elokuva voi
avata silmiä
Donner muutti 1960-luvun alussa Ruotsiin Dagens Nyheterin pääkriitikoksi. Tuona Ruotsin aikana hän ohjasi myös neljä elokuvaa. Esikoisohjaus Syyskuinen sunnuntai (1963) palkittiin Venetsian elokuvajuhlilla.
Hän julkaisi myös yhäkin kiitetyn kirjan Ingmar Bergmanista (Paholaisen kasvot, 1962). Parhaana Ruotsin-kauden elokuvanaan Donner pitää elokuvaa Tvärbalk (Poikkiparru, 1967), joka kertoi holokaustista - jonka Hollywoodin elokuvateollisuus löysi vasta 1990-luvulla.
"Ruotsissa yhteiskunnan poliittiset päättäjät olivat kiinnostuneita kulttuurista ja elokuvasta, sellaista elävää kiinnostusta on Suomessa mahdoton kuvitella", Donner totesi.
Hän kuitenkin palasi Suomeen 1960-luvun lopulla. Muun muassa elokuvat Mustaa valkoisella (1968), Naisenkuvia (1970) ja dokumenttielokuva Perkele! Kuvia Suomesta (1971) aiheuttivat kohua ja innostusta Suomessa, jossa jo 60-luvulla oli alkanut ilmetä "muutoksen väreilyä".
Nythän monet Donnerin silloin suomimista tabuista on Suomessakin murskattu.
"Voi kuvitella utopiaa, että elokuva muuttaisi maailmaa. Se oli neuvostoromantikkojenkin mielessä. Nyt voi todeta, ettei maailma ole hirveästi muuttunut. Pitkällä tähtäimellä elokuva voi kuitenkin avata silmät näkemään muitakin todellisuuksia ja mahdollisuuksia", Donner arvioi tänään.
Hänen mielestään Tuntematon sotilas on toiminut tällaisena katalysaattorina.
"Olen pysynyt optimistina siinä, mitä tulee taiteen merkitykseen yhteiskunnassa. Se tekee meistä kuitenkin vähemmän tyhmiä."
Visiot ja kritiikki puuttuvat
Donnerin mielestä voittoon pyrkivän kaupallisen elokuvan ja taiteellisen elokuvan vastakohtaisuus on edelleen olemassa. Suomessa virallinen taho pyrkii pönkittämään kotimaista elokuvaa väkipakolla suurten katsojamäärien elokuvaksi, mikä johtaa investoimaan typeryyksiin.
Trendistä ei myöskään uskalleta kirjoittaa kriittisesti koska lähes kaikki ovat suhteessa johonkin elokuvatoimintaan eivätkä painettu ja sähköinen media harrasta kulttuuripoliittista keskustelua vaan "poliittista korrektiutta".
Päättäjillä taas ei ole yhteiskunnallisia eikä taiteellisia visioita. On myös vaikea tehdä elokuvia jos niitä pääsee korruptoitumatta tekemään vain yhden neljässä vuodessa.
"Suomalainen elokuva ei ole nollapisteessä mutta voi helposti mennä siihen. Muutama suuri lahjakkuus ei tee kesää jos takana ei ole yleistä trendiä."
"Yleisradionkin ilmapiiri on muuttumassa ankeammaksi. Ei ole hyvä jos lisenssiyhtiö pyrkii kilpailemaan kaupallisen television kanssa."
1980-luvulle asti suomalaiset elokuvantekijät tulivat alalle ilman koulutusta, ja Donner itsekin nousi ohjaajaksi, käsikirjoittajaksi ja tuottajaksi ilman elokuvakoulutusta. Nyt lähes kaikki tekijät ovat käyneet elokuvakoulun.
Donnerin mielestä nuoren tekijän pitäisi kuitenkin päästä näkemään muitakin todellisuuksia ja hankkia koulutuksen ohella laajempia sosiaalisia kokemuksia.
Donner on itse toiminut perinteisen filmin parissa ja moittii nykyistä digitaalista kuvaamista osaamisen puutteesta: kaikki on skarppia eikä huomio kiinny mihinkään. Hän uskoo kuitenkin digikuvauksen saavuttavan saman rikkauden kuin filmillä nähdään, kunhan kuvaajien taidot karttuvat.
Donner ei itsekään aio vielä luopua elokuvista. Hän palasi juuri Siperiasta, jossa tutustui isänsä vuosina 1911-14 jättämiin "jalanjälkiin".
"Olisi mielenkiintoista verrata isän 90 vuotta vanhoja valokuvia nykyhetkeen ja nykyiseen Siperiaan."
