Kolumni

Jo­not­ta­mi­sen riemua ja tap­pa­mi­sen mei­nin­kiä

Suomi on jonottamisen luvattu maa. Asetumme kiltisti, tyytyväisinä ja oikeudenmukaisuuden periaatteita noudattaen automaattisesti jonoon, olemmepa sitten kaupan kassalla, hiihtohissillä, urheilutapahtumissa, ravintoloissa, busseissa ja niin edelleen.

Suomi on jonottamisen luvattu maa. Asetumme kiltisti, tyytyväisinä ja oikeudenmukaisuuden periaatteita noudattaen automaattisesti jonoon, olemmepa sitten kaupan kassalla, hiihtohissillä, urheilutapahtumissa, ravintoloissa, busseissa ja niin edelleen.

Toki joku aina silloin tällöin yrittää etuilla, mutta hän saa yleensä tuta sen, että on toiminut väärin ja että moinen käytös herättää peittelemätöntä ärtymystä ja paheksuntaa muissa jonottajissa.

Aamuyön nakkikoppijonossa, jossa ihmiset ovat ikään kuin aidoimmillaan ja rehellisimmillään, etuilija saa hyvin todennäköisesti leikkisästi sanottuna turpaansa.

Rehti ja reilu jonottaminen ja sen kirjoittamattomat säännöt sopivat moneen eri käyttötilanteeseen erinomaisesti.

On kuitenkin muutamia esimerkkejä siitä, milloin jonottaminen ei suomalaisilta suju. Pari sellaista tulee hakematta mieleen liikenteestä.

Otetaan vaikkapa Oulussa muutama vuosi sitten valmistunut uusi Kuusamontie, joka puristuu nelikaistaisesta kaksikaistaiseksi muutama kilometri kaupungin jälkeen.

Alkupään nelikaistaisuuden edut jäävät hämäriksi, kuten yleensäkin niiden tieosuuksien, joissa vaikkapa liikennevalojen jälkeen kaksi kaistaa yhdistyvät yhdeksi.

Jos tiellä on esimerkiksi ruuhka-aikaan oikealla kaistalla katkeamaton jono, on vaikea käsittää, miten liikenteen kokonaisvirta sujuu jotenkin paremmin, jos vasenta kaistaa pitkin ohitetaan jono ja kaistojen yhtyessä tungetaan väkisin sitten sen sekaan.

Härskin tunkijan matka kyllä joutuu muita jouhevammin, mutta hänen saavuttamansa nopeusetu on jonossa siivosti ajavilta pois.

Tunkeminen on yksinkertaisesti vaarallista ja härskiä etuilemista. Etuilija ei esimerkiksi nakkikoppijonossa edes uskaltaisi harkita moista menettelyä.

Ja etuilija on helposti se, joka alkaa tässä yhteydessä mankua liikenteen vetoketjuperiaatteen ja joustavuuden perään. Silloin hän vaatii joustavuutta muilta omaksi ansaitsemattomaksi edukseen.

Toisessa liikenteen esimerkissä koko jonottamisen periaate ymmärretään jostakin syystä tahallaan väärin. Otetaan vaikkapa vilkas pääsiäisliikenne, jossa on paljon peräkärryjä vetäviä turisteja ja mökkiläisiä.

 Jos peräkärryn vetäjät jättävät väliä toinen toisiinsa, aivan laillisesti ja asiallisesti liikkuvat nopeammat autoilijat pääsevät peräkärry-yhdistelmistä suhteellisen sujuvasti ohi olettaen, että kukaan ei jää junnaamaan yhdistelmän perään.

Jos yhdistelmät hakeutuvat typerästi toinen toisiinsa kiinni ja ilman laissa mainittuja turvavälejä, jo kahden yhdistelmän perään alkaa kertyä jonoa, joka vilkkaassa liikenteessä on hetkessä kilometrien mittainen.

Pahinta on kuitenkin, kun jonon muodostanut peräkärryilijä alkaa toimillaan ilmeisesti vaatia kassajonottamisen sääntöjen noudattamista niiltä kärryttömiltä, jotka saisivat aivan laillisesti ajaa häntä nopeammin.

Järjettömimmät kiihdyttävät  turvavälin tiukasti kiinni, kun näkevät jonkun ohittavan häntä. Se on tietenkin laitonta, mutta on se sanalla sanoen sairastakin.

Turvavälin umpeen ajavaa kärryttelijää ilmiselvästi, joskin käsittämättömästi, sapettaa ohitetuksi tuleminen niin paljon, että hän haluaa pakottaa ohittajan nokkakolariin vastaantulijan kanssa. Siinä on silloin kirjaimellisesti tappamisen meininki.

Kärrynvetäjän sapetuksen täytyy olla todella korkeaa kansainvälistä luokkaa, sillä hän on valmis tappamaan siinä rytäkässä myös itsensä ja kyydissään olevat matkustajatkin.

Tai sitten hänen on uskottava vakaasti, että pääsiäiseen liittyvä raamatullinen tapaus koskee myös häntä.

Olisi mielenkiintoista kuulla, kuinka hän perustelee tekonsa ja siihen johtaneet syyt.