Jonottaminen ei ole aivan kamalaa junttien touhua, vaikka niin kutsutut sivistyneet ihmiset tulevat sillä tavalla ajatelleeksi.
Paremmissa piireissä vieroksutaan jonottamista, koska asiat halutaan hoitaa yksilöllisesti. Pitkässä letkassa odottelu ei moiseen anna myöten.
Ei se tietenkään kovin individualistiselta vaikuta, kun tuntikausia kauppakeskuksen jonossa seisonut hikinen henkilö reuhahtaa naama punehtuneena tiskille vaatimaan mainoksessa luvattua tarjousämpäriä.
Tänä syksynä eri puolilla Suomea on jonotettu milloin euron hintaista kämmentietokonetta, milloin huokeaa mikroaaltouunia tai käytettyä iPhone-puhelinta.
Viikko sitten lauantaina Oulun Ritaharjussa jaettiin juuri muoviämpäreitä. Halukkaita sangon-omistajia ilmaantui 100 000. Pohjantie meni tukkoon.
Samaan aikaan Helsingissä pääkaupunkilaiset asettuivat ryhdikkääseen satojen metrien mittaiseen parijonoon marssiakseen Kaapelitehtaan kirpputorille edullisille ostoksille.
Oulussa jono alkoi niin kuin muuallakin kaukaa maantieliittymästä ja päättyi myymälän vastamaalatulle ovelle.
Kaupallisen jonottamisen perusta on selvä. Ihmiskaravaani lähtee liikkeelle ainoastaan siinä tapauksessa, että jossakin avataan uusi kauppa ja että avajaistarjous on vetävä.
Jonon pituuden ratkaisee kauppiaan kyky hinnoitella oikea tuote lähelle nollaa euroa.
Kauppias on ovela. Hän toivoo liki ilmaisen käyttökapineen herättävän asiakkaan sisällä majailevan pikkuahneuden.
Jonotusilmiölle hymähdellään, koska nähdään pelkästään syy: maksuttoman omaisuuden kasaamishimo, tavaran persous.
Jonottamisessa on muitakin ulottuvuuksia kuin ahneus, yksi seitsemästä kuolemansynnistä.
Jonossa käyttäytyminen nimittäin kertoo aivan päinvastaisesta kyvystä kuin voisi kuvitella: korkeasta sivistystasosta.
Erilaisista taustoista tulevien ihmisten muodostama tilanne on niin paineinen, ettei siitä selvitä ilman syvällistä sivistystä. Sellaista voi hankkia kahdesta paikasta: joko koulusta tai elämänkoulusta.
Saksalainen kulttuuriantropologi ja historioitsija Heinz Schilling pitää jonottamista oppimistilanteena Geo-lehden haastattelussa.
Schillingin mukaan vapaaehtoisesti jonoon asettunut ihmisryhmä tarvitsee ihailtavaa sopeutumiskykyä ja toisten huomioon ottamista. Ne ovat missä tahansa yhteiskunnassa kullanarvoisia rakennuspalikoita.
Siksi on harmillista, että Ritaharjun karkkijonossa pieniä lapsia työntyi nurin ruuhkassa.
Jonossa on omat lausumattomat tapansa. Nujakointia pidetään Suomessa erittäin ala-arvoisena. Arvokkuuttaan ei sovi menettää edes leipäjonossa, vaikka se perustuu elintarvikkeiden jakelumuotona pelkkään nöyryyttämiseen.
Jonokulttuurin sosiaaliseen säännöstöön kuuluu, ettei etuilijaa katsota hyvällä. Etupäähän työntyvä ihminen ei arvosta toisten odottamiseen käyttämiä tunteja. Hän kuvittelee olevansa muita parempi.
Onneksi jono pitää itsestään huolen. Keulaan kiilaava moukka saa nopeasti kuulla, mihin klassiseen paikkaan hänen kannattaisi painua – eikä se välttämättä sijaitse jonon päässä.
Parhaimmillaan jonottaminen koulii ihmisistä kansanvallan ymmärtäjiä. Schilling huomauttaa, että jonottaminen on demokraattinen tapa viettää aikaa (ja liikkua jalkoja hitaasti raahaten kohti sisäänkäyntiä).
Jonossa ihmisen paikka määräytyy saapumisajan mukaan. Siihen ei vaikuta oppiarvo eikä yhteiskunnallinen asema. Jutella voi kenen kanssa tahansa.
Jonotuskykyä ei kannata väheksyä. Se osoittaa yhteisön toimivuuden.
Olisiko suomalaisesta jonotuskulttuurista jälleen vientituotteeksi? Jonotanssi letkajenkka villitsi maailman 60-luvulla.
Kolumni