Leikkausjonojen purkaminen ei onnistu antamalla sairaaloille lisää rahaa ja kouluttamalla lisää uusia lääkäreitä. Jonot lyhenevät tilapäisesti, mutta lähtevät parin vuoden viiveellä uudelleen nousuun.
Esimerkiksi kaihileikkausten määrä on Suomessa 20 vuoden aikana kymmenkertaistunut, mutta jonot ovat ennallaan ja potilaat odottavat hoitoon pääsyä keskimäärin seitsemän kuukautta eli tasan yhtä pitkään kuin 20 vuotta sitten.
"Ongelmista ei päästä eroon pelkästään rahalla ja kouluttamalla lisää lääkäreitä. Resurssien lisääminen tuo tilapäisen avun, mutta jonot eivät poistu, ellei samanaikaisesti pyritä korjaamaan terveydenhuollon rakenteissa olevia vinoutumia", sanoo professori Anja Tuulonen Oulun yliopiston silmätautien klinikasta.
Tuulonen on vuodesta 2001 tutkinut Suomen terveydenhuollon toimintaa ja rakennetta silmäsairaanhoidon näkökulmasta ja päätynyt hämmästyttäviin havaintoihin. Hän esitteli selvitystyötään sairaalatalouspäivillä keskiviikkona Oulussa.
Vaikka raportti koskee silmätauteja, Anja Tuulosen mukaan tilanne on sama useimmilla terveydenhuollon aloilla. Näin ei ole vain Suomessa vaan kaikkialla niissä maissa, joissa terveydenhuoltojärjestelmä on samantyyppinen kuin meillä.
Hoitovalinnat
tehtävä avoimesti
Englannissa jo vuonna 1980 julkaistu tutkimus osoitti, että potilaiden keskimääräinen jonotusaika ei muuttunut, vaikka leikkausten määrä lisääntyi 25 vuoden aikana merkittävästi.
Samanlaisiin tuloksiin on päädytty useissa muissa ulkomailla tehdyissä selvityksissä.
"On hämmästyttävää, että tutkimuksia on vaikka kuinka pitkältä ajalta, mutta niihin ei ole reagoitu. Ne eivät sovi meidän yleiseen ajattelumalliimme, jonka mukaan resursseja on saatava kaiken aikaa lisää. Siksi jätämme ne vaille huomiota", Tuulonen sanoo.
"Kun koko ajan kehitetään uusia lääkkeitä, hoitomuotoja ja uutta teknologiaa, hoidon tarve on loputon. Vaikka yhteiskunnalla menisi kuinka hyvin, hoitomahdollisuudet kasvavat joka tapauksessa nopeammin kuin yhteiskunnan varallisuus. Priorisointia tehdään jo nyt, mutta se on piilossa järjestelmässä. Se pitäisi tuoda avoimeksi ja yhdessä miettiä ja päättää, mihin resurssit käytetään."
Tuulonen ottaa esimerkin omalta alaltaan. Kaihileikkausten tarve voidaan määritellä jokseenkin tarkasti, mutta jos arvio tehdään vain kaihista, on vaarana, että se syrjäyttää muiden silmäsairauksien hoidon.
"Silmäsairauksien hoitoon tulee vuosittain 100 miljoonaa euroa julkisia varoja. Kaihi vie tästä 40 prosenttia ja glaukooma toiset 40 prosenttia. Kaikkiin muihin silmäsairauksiin jää 20 prosenttia. Silmänpohjan rappeuma on yleinen tauti ja diabeettinen silmäsairaus lisääntyy voimakkaasti. Myös glaukoomapotilaiden määrää kasvaa Suomessa kolmanneksella vuoteen 2010 mennessä."
"Jos laskemme, kuinka paljon hoitoja tarvitaan ja mitä kaikki maksaa, päädymme siihen, että kaikkeen ei ole varaa. Lisäksi kaikki muutkin lääketieteen alat kehittyvät nopeasti ja vaativat lisää hoitoja."
Muutosta halutaan
ja vastustetaan
Silmätaudit on pieni erikoisala, jolla Tuulosen mukaan voitaisiin avoimesti selvittää ja testata hoitoresurssien käyttöä. "Mallintamista ja suunnittelua voitaisiin sen jälkeen soveltaa myös muilla lääketieteen aloilla. Malli on valmis ensi vuoden lopussa, mutta nähtäväksi jää, halutaanko sitä testata. Vaikka työntekijät ovat tyytymättömiä ja haluavat muutosta, toden tullen kuitenkin usein toivotaan, että kaikki jatkuu ennallaan."
Tuulonen on jäsenenä kansallisen terveysprojektin työryhmässä, joka pohtii hoitoon pääsyn periaatteita. Hän sanoo, että määrittelyn jälkeen on pohdittava, kuka päättää, mihin rahat pannaan.
"Muuten käy taas niin että kukaan ei päätä mitään. Silloin ollaan jälleen samassa tilanteessa, jossa vahvat ja kovaääniset saavat eniten hoitoja."
Säästäminen
on tervettä
"Säästäminen koetaan terveydenhuollossa kielteisenä asiana, vaikka juuri sitä meidän pitäisi tehdä, koska pitkällä aikajänteellä se on kustannusten kasvun suunniteltua ja järkevää hallintaa. Jonot ja lääkärivaje vaihtelevat ja niistä emme pääse kokonaan eroon, mutta järkevillä päätöksillä voimme loiventaa jyrkkiä vaihteluja", Tuulonen painottaa.
Jos silmätaudeissa olisi vuoden 1988 jälkeen säästetty suunnitellulla tavalla eikä yhteiskunnan maksukykyä olisi ylitetty, olisi pystytty tekemään 110 000 suoritetta enemmän kuin tähän mennessä on tehty.
"Kaihijonoiksi muutettuna se tarkoittaisi sitä, että yli puoli vuotta leikkaukseen pääsyä odottavia potilaita olisi vain kolmannes siitä mitä nyt", professori Anja Tuulonen toteaa.
Kun hoitokustannusten kasvu ylittää yhteiskunnan maksukyvyn, joudutaan leikkaamaan kustannuksia. Osastoja suljetaan ja toimenpiteitä vähennetään, mutta suunnittelemattomien pakkosäästöjen seurauksena tehottomuus lisääntyy ja hinnat nousevat.