Erikoislääkäri on sellainen lääkäri, joka on keskittynyt tietyn osa-alueen hoitamiseen ja tutkimiseen. Kenenkään kun ei voi enää nykyään edellyttää hallitsevan koko lääkärintointa, sillä ihminen on varsin monimutkainen ja lääketiede pitkälle edistynyttä.
Lääkäriliiton mukaan Suomessa oli viime vuonna 21 418 lääkäriä. Heistä noin 63 prosenttia oli suorittanut erikoislääkärin tutkinnon ja noin 16 prosenttia oli parhaillaan erikoistumassa. Eniten on yleislääkäreitä (rapiat 2 000) ja sisätautilääkäreitä on 1 600. Sekä kirurgeja että psykiatreja on 1 300.
Erikoislääkäritutkinto voidaan suorittaa Helsingin, Kuopion, Oulun, Tampereen ja Turun yliopistoissa. Kelpoisuutena on oikeus harjoittaa Suomessa lääkärin ammattia. Koulutuksen tavoitteena on muun muassa, että erikoislääkäri saa hallitsee erikoisalansa ja saa valmiudet ylläpitää ammattitaitoaan.
Yksinkertaisesti määritellen muilla erikoisaloilla syvennytään yhteen alaan perusteellisesti ja tähdätään sairaalatyöskentelyyn. Terveyskeskustyöskentelyyn tähtäävässä yleislääketieteessä opiskellaan laajasti useita erikoisaloja, muttei yhtä pitkälle.
Yleislääkäri kaipaa arvostusta
Kansalainen törmää erikoislääkäriin sairastuttuaan. Ensin terveyskeskukseen, ja jos vaiva ei selviä, lähetteellä tarvittaessa sairaalaan erikoislääkärin tutkittavaksi. Toisinaan erikoislääkäri toteaa, että ei ole meidän alaa. Toisen alan erikoislääkärin tutkittavaksi. Ja sitten seuraavalle erikoislääkärille.
Pallottelu on tuttua myös oululaiselle silmätautien professorille Anja Tuuloselle.
"Olen katsonut järjestelmää myös omaisen roolista, kun olen käyttänyt vanhempiani terveyskeskuksessa ja täällä Oysissa. Voi joutua käymään vaikka kuinka monella erikoislääkärillä, mutta tulos voi silti olla se, että mitään ei ole selvinnyt. Ja vaiva on edelleen potilaalla", Tuulonen kertoo.
Tuulonen oli tekemässä yhdessä Etelä-Pohjanmaan sairaanhoitopiirin johtajaylilääkärin Hannu Puolijoen kanssa sosiaali- ja terveysministeriölle selvitystä erikoislääkäreiden koulutuksesta. Alkusyksystä luovutetun selvityksen yhtenä ehdotuksena oli se, että yliopistosairaaloissa olisi yleislääkäreitä, jotka olisivat tavallaan potilaan edunvalvojia ja katsoisivat, miten potilaan vaivan tutkimista pitäisi jatkaa.
Paha vain, että yleislääketiede ja terveyskeskustyöskentely ei ole kummoisessa kurssissa lääkäripiireissä.
"Yleislääkärin ammattiosaaminen ei ole ollut kovin suuressa kunniassa meidän ammattikuntamme keskuudessa. Se on asia, jota meidän pitäisi ammattikunnassa miettiä, koska potilas kuitenkin tarvitsee jonkun sellaisen, joka osaa katsoa kokonaisuutta."
Selvityshenkilöt ehdottavat, että perusterveydenhuoltoon - eli käytännössä ter-veyskeskusten vakituisiin virkoihin - vaadittaisiin tulevaisuudessa yleislääketieteen erikoislääkärin tutkinnon suorittamista. Lisäksi perusterveydenhuoltoon tulisi perustaa myös koulutus- ja ohjaajalääkärien virkoja. Samalla lääkärin peruskoulutusta pitäisi muuttaa tuottamaan entistä enemmän perusterveydenhuoltoon suuntautuneita lääkäreitä.
Päivystys paljastaa osaamisen
Erikoislääkäreistä tehdyssä selvityksessä kuultiin yli 800 alan ammattilaista. Pahimmat puutteet tulivat esille yleisosaamisessa, päivystysvalmiudessa, ikääntyneiden ja päihdeongelmaisten hoidossa.
Selvityshenkilöt päätyivät ehdottamaan uusia erikoistumisaloja päivystyslääketieteeseen ja vanhuspsykiatriaan. Erikoisalan perustamisesta voi kestää jopa kymmenen vuotta siihen, että uudet osaajat työskentelevät. Siksi pitäisi perustaa myös kahden vuoden lisäkoulutusohjelmia, joilla osaajia saataisiin töihin neljän-viiden vuoden kuluttua. Lisäkoulutusohjelmaa ehdotetaan myös päihdelääketieteeseen.
Selvityksen mukaan myös kirurgian ja sisätautien erikostumiskoulutuksessa yleisosaamista pitäisi vahvistaa.
"Yleisosaaminen on heikentynyt. Kirurgian ja sisätautien erikoislääkärit osaavat oman asiansa, mutta kun pitäisi mennä keskussairaalaan ja päivystää, niin siellä he eivät välttämättä kykenekään ottamaan kantaa muuhun kuin omaan erityisalaansa. Potilaat kuitenkin tarvitsevat kaikennäköistä hoitoa", Tuulonen sanoo.
Kirurgikouluttajat älähtivät ehdotukselle Lääkärilehdessä, mutta keskus- ja aluesairaalatasolla sitä pidettiin hyvänä. Selvitys ehdotuksineen on nyt ministeriön lähettämällä lausuntokierroksella. Varmimmalta näyttää päivystyslääketieteen erikoisalan toteutuminen.
Terveydenhuoltojärjestelmää vaivaa myös uupelo tiettyjen alojen erikoislääkäreistä. Eniten puutetta on psykiatrian erikoislääkäreistä, mutta erityisesti yleislääketiede on menettänyt suosiotaan viime vuosina. Pohjoiset sairaanhoitopiirit ovat tehneet ensimmäisen version erikoislääkärikoulutuksen alueellisesta strategiasta, jonka avulla yritetään saada pohjoiseen niitä erikoislääkäreitä, joista on pulaa. Ensi keväänä järjestetään toista kertaa rekrytointitilaisuus vastavalmistuneille lääkäreille, joille kerrotaan mitä erikoistumista on tarjolla missäkin sairaalassa.
Erikoistumisella on rajansa
Vuodesta 1990 erikoissairaanhoidossa työskentelevien lääkäreiden määrä on lisääntynyt 40 prosenttia, mutta terveyskeskuksissa lääkäreiden määrä on pysynyt lähes samana. Tuulosen mukaan voidaan kyseenalaistaa, onko suhde erikoissairaanhoidon ja perusterveydenhuollon välillä oikea.
"Pitäisi miettiä, kuinka paljon tarvitaan erikoisosaajia ja kuinka paljon yleisosaajia. Tutkimukset osoittavat, että kun erikoislääkäreiden määrä lisääntyy yli tietyn rajan, hyöty ei enää kasvakaan eli väestön terveys ei kohene. Väestön hyvinvointi on viime kädessä se, jonka pitäisi ohjata erikoislääkärikoulutusta", Tuulonen sanoo.
Samaan aikaan yksityiselle sektorille, työterveyshuoltoon ja muihin tehtäviin on tullut lääkäreitä niin paljon, että he riittäisivät paikkaamaan tilastokuopan. Opetus- ja tutkimustehtävissä olevien lääkäreiden määrä on vähentynyt 18 prosenttia. Alan opiskelijoiden määrä on lisääntynyt.
Alan perusongelmana on terveyskeskusten ja erikoissairaanhoidon välinen kuilu, joka juontaa jo erillisestä lainsäädännöstä. Sen seurausta ovat muun muassa erilaiset tietojärjestelmät. Niinpä kaikki tieto ei välttämättä siirry potilaan mukana terveyskeskuksesta sairaalaan, ja joitakin testejä tai kokeita voidaan joutua tekemään kahteen kertaan vain erillisten tietojärjestelmien takia. Onneksi kansanterveyslakia ja erikoissairaanhoitolakia ollaan yhdistämässä.
Perhe, kiinnostus, sattuma
Erikoistuville lääkäreille tehdyn kyselyn mukaan erikoisalan valintaan vaikutti eniten työn ja perhe-elämän tasapaino. Hyvänä kakkosena tuli oma kiinnostus ja kolmantena sattuma.
Kysely oli osa erikoislääkärikoulutuksen uudistamista pohtinutta selvitystä. Toisesta selvityksen tekijästä, professori Anja Tuulosesta, tuli aikoinaan silmätautien erikoislääkäri paljolti sattumalta. Kirurgia ja mikrokirurgia kiinnostivat lääketieteen opiskelijaa, mutta toisen vuoden jälkeen hän sai silmätautien poliklinikalta sairaanhoitajan sijaisuuden kesäksi, ja se oli menoa sitten.
Silmä on noin kaksi senttiä pitkä ja varsin monimutkainen elin, siinä voi erikoistua yli kymmeneen alueeseen. Tuulonen itse on glaukoomalääkäri eli hän on kiinnostunut silmän takaosassa sijaitsevasta, kahden neliömillimetrin laajuisesta näköhermon päästä. "Se on pieni alue, mutta potilaan kannalta sillä on iso vaikutus. Tein aiheesta syventävät opinnot, mutta en enää muista, miksi alunperin kiinnostuin siitä. Yleensä on niin, että kun syventyy johonkin, se rupeaa kiinnostamaan entistä enemmän."
Tuulonen mietti myös arkkitehdin uraa. Koska pääsykokeet olivat samana päivänä, piti valita toinen.
"En ole koskaan katunut, mutta olen joskus miettinyt, miltä elämä näyttäisi, jos olisin arkkitehti."